Essee: Miksi pelkäisin kauhuelokuvia, kun voin pelätä oikeaa elämää?

Sam (Olivia Scott Welch) ja Deena (Kiana Madeira) elokuvassa Fear Street: Part One – 1994 (2021).

Kirjoittaja katsoi tuoreen Fear Street -elokuvatrilogian ja reflektoi tässä tekstissä, miten tärkeää kauhun ilmapiirin luomisen kannalta on se, että katsoja voi samastua riittävästi elokuvan henkilöhahmoihin.

Kuudennella luokalla pelasin kaveriporukalla pullonpyöritystä. Tehtävistä hurjimmat liittyivät siihen, uskalsiko joku tytöistä antaa pusun pojalle. Minä en uskaltanut, tai halunnut, ja tottakai olin silloin kaverien mielestä “nössö”. Mutta kun päätettiin katsoa kauhuelokuva porukalla, uskalsin katsoa kaikista jännittävimmätkin kohtaukset. 

Uskalsin siitä lähtien katsoa ihan mitä tahansa. Latasin netistä ne K18-leffat, joita en todellakaan saanut vuokrattua videovuokraamosta, ja katsoin niitä salaa öisin omalta läppäriltäni. Oli helpottavaa jännittää käsikirjoitettuja asioita, kun tiesi, että pelolle ja kauhulle tulee loppu parin tunnin päästä. Kauhuelokuvien todellisuudessa ei ollut mitään samaa oman todellisuuteni kanssa, joten sinne oli ihanaa upota.

Vaikka olin ainoa, joka ei kiljunut kauhusta Paranormal Activityn ensi-illassa, olin silti nössö, koska en ollut edelleenkään pussaillut poikia. Yhtä tyttöä olin kyllä pussaillut, mutta siitä en kertonut pitkään aikaan kenellekään. Kun joku sai lopulta tietää, niin pelko, kauhu ja vaino siirtyivät elokuvista arkipäivääni. Oli minun vuoroni kiljua, ainakin oman pääni sisällä.

—

Nykyäänkin säikyn tai ylipäätään pelkään kauhuelokuvia hyvin harvoin. Ehkä yksi syy siihen on, että ne ovat aina kovin kaukana minusta. On vaikea samastua sellaisiin hahmoihin ja elokuvan maailmaan, jotka ovat kovin kaukana omasta maailmastani. Suolenpätkien ja veriroiskeiden kieli on tietenkin universaalia, mutta uskon, että todellinen pelko syntyy katsojan päässä ajatuksesta “tämä voisi tapahtua minulle”.

The Shining? Samastun kyllä siihen, miten kirjailija menettää järkensä tekstin äärellä – kirjoitanhan joskus itsekin – mutta perhe-elämä, äiti ja isä ja lapsi eivät ole asioita, joita voisi tapahtua minulle. Rakkauden ja perheen teemat ovat melkein universaaleja, mutta eivät ihan täysin. Jotain puuttuu.

Halloween, Get Out, The Conjuring, [REC]? Helvetin hienoja elokuvia, mutta en koskaan menetä yöuniani niiden takia. En pelkää, että xenomorph tulee syömään minut yöllä tai että suihkuun mennessä joku tulee puukottamaan minut. En pelkää, koska näistä elokuvista puuttuu henkilöhahmo, johon voisin täysin samastua – nämä eivät ole asioita, joita tapahtuu minun kaltaisilleni ihmisille.

—

Vastikään Netflixissä julkaistu Leigh Janiakin ohjaama Fear Street -trilogia osui kahdesta syystä syvälle sydämeeni.

Myös Goosebumps-kirjasarjan kirjoittajana tutun R. L. Stinen teoksiin perustuva Fear Street kertoo Shadysiden pikkukaupungista, jossa tapahtuu epätavallisen paljon murhia. Monet uskovat noita Sarah Fierin kironneen Shadysiden kauan sitten. Elokuvissa liikutaan kolmella eri aikatasolla: murhaajat riivaavat ensin kaveriporukkaa vuonna 1994, sitten kesäleiri saa kamalan päätöksen vuonna 1978 ja lopulta päädytään kirouksen alkulähteille vuoteen 1666.

Elokuvat viittaavat koko ajan muualle, niihin kaikkiin kauhuelokuviin, jotka olen nähnyt ja joiden parissa olen viihtynyt tai ollut viihtymättä. Ilahdun jokaisesta viittauksesta, nautin tästä intertekstuaalisuudesta ja mietin, onko tämä kunnianosoitus vai parodiaa Screamista tai Friday 13th:sta tai The VVitchistä.

Toinen, edellistä suurempi syy ihastukselleni on se, että näissä teinileffoissa yksi päähenkilöistä kuuluu seksuaalivähemmistöön. Deena on juuri eronnut tyttöystävästään Samista – Sam ei uskalla tulla kaapista ulos, ja suhteen salailu on rasittanut nuoria valtavasti. Deena on kuitenkin paikalla, kun Sam joutuu omituiseen auto-onnettomuuteen, ja tämän takia he joutuvat taistelemaan pahoja voimia vastaan yhdessä. Murhaajia piileskellessä on toki aikaa myös kesken jääneiden parisuhdeongelmien selvittelyyn.

Pelkään koko trilogian ajan, että vähintään toinen tytöistä kuolee, se tavallinen vähemmistöhahmojen kohtalo. Koska kauhuelokuvissa, joita olen nähnyt, ei koskaan ole homoja, asetan kaiken toivoni tähän yhteen trilogiaan. Homot ovat korkeintaan outoja, häiriintyneitä sivuhahmoja, mutta Fear Street alkaa lupaavasti: Deena ja Sam ovat ihan tavallisia teinejä, joilla on tavallisten teinien ongelmia.

On yhdentekevää miettiä, mitä ohjaaja tai käsikirjoittaja on “oikeasti” tarkoittanut. Minulla queer-katsojana on sellainen olo, että minut on nähty. Ehkä on mietitty kohdeyleisön olevan nuoria aikuisia LHBTQIA-katsojia, tai vaikka ei olisikaan, ei tyttöparia esitetä esineellistävästi, stereotyyppisesti tai toiseuttavasti. Kerrankin fiktiossa ymmärretään “kiintiöhomon” sijasta kirjoittaa ihan tavallinen pariskunta, jonka osapuolet sattuvat olemaan samaa sukupuolta. Kerrankin muistetaan, ettei meidän olemassaoloamme tarvitse korostaa tai piilottaa, vaan queeriys on vain yksi niistä monista osista, joista jokainen yksilö koostuu – sen voi siis esittää ihan neutraalisti.

—

Minulle todellinen Fear Street on se katu, jossa en voi kertoa puolisoni sukupuolta töissä, jos haluan pysytellä puheväleissä työkavereideni kanssa. Fear Streetillä istun odottamassa bussia, kun tuntematon henkilö tulee kysymään minulta hyökkäävästi, mitä sukupuolta olen ja mitä housuistani löytyy. En tiedä, mitä hän haluaa kuulla, enkä tiedä, mitä hän tekee, jos vastaan väärin. Tilanne on minulle pelottavampi kuin mikään television sarjamurhaajista. 

Pelkään sitä, että minua vainotaan sen takia, kuka olen. Pelkään asioita, jotka asuvat pääni sisällä. Pelkään, että ihmiset eivät hyväksy minua, että en saa olla oma itseni, että joudun elämään kaapissa ja esittämään sellaista henkilöä, joka en ole. Fear Street käsittelee samoja asioita sekä temaattisesti että kirjaimellisesti, mutta ei siitä näkökulmasta, jonka pelkäsin taas näkeväni. 

Pelkään Fear Streetin päähenkilöiden puolesta oikeasti, koska Deenan ja hänen tyttöystävänsä Samin kamppailu kirottuja voimia vastaan on ainakin metaforisesti – enkä halua spoilata elokuvia, mutta lopulta myös kirjaimellisesti – samaa kamppailua, jota kohtaan itse arjessani. Pelottavinta ei ole murhaajan syöksyminen kulman takaa, vaan se, saavatko Deena ja Sam olla yhdessä.

Fear Streetistä jää päällimmäisenä mieleen se, ettei pikkukaupungissa asuvan, seksuaalivähemmistöön kuuluvan teinin tarvitse olla se “nössö”. Jos muilla on ongelmia asian kanssa, ehkä he ovat niitä todellisia nössöjä. Jos voisin matkustaa ajassa taaksepäin, lähettäisin tämän trilogian 12-vuotiaalle Lyyralle ja sanoisin, että ehkä niiden, jotka tuomitsevat muita seksuaalisen suuntautumisen takia, kuuluukin olla peloissaan. Ei minun.