Kirjeet nuorelle minälle – transnäkyvyyden päivä 2021

Kirjeet nuorelle minälle – transnäkyvyyden päivä 2021

Kuvituskuva: Timja Shemeikka

Transnäkyvyyden päivää (Trans Day of Visibility, TDoV) vietetään vuosittain maaliskuun viimeisenä päivänä. Kansainvälisenä juhlapäivänä juhlistetaan transihmisiä, transihmisten kulttuuria ja transaiheita, jotta yhä useampi tietäisi transaiheista ja jotta yhä useampi transihminen pystyisi näkemään julkisuudessa henkilöitä ja aiheita, joihin samaistua.

Vuonna 2021 Kehrääjän transnäkyvyyden päivän artikkelina on kokoelma kirjeitä, joita transihmiset haluaisivat lähettää nuoremmille itseilleen tai jotka he haluaisivat nuorten transihmisten lukevan. Alta löytyvät Viiman, Eljaksen, Miian, Airun ja Oliverin kirjeet. Kirjoittajat edustavat sekä binäärisiä että ei-binäärisiä transtaustaisia ihmisiä. Joidenkin kirjoittajien nimiä on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.

Viima, 24

Hei, 14-vuotias minä!

Tiedän, että mietit jatkuvasti, mikä sinussa on vikana. Sinulle on sanottu, että olet tyttö, ja jankutettu sitä samaa niin kauan, että sinulle ei enää tulisi mieleenkään ajatella olevasi mitään muuta. Eikä sinusta ole koskaan tuntunut, että olisit poikakaan. Olet varmaan jo törmännyt netissä käsitteeseen “transsukupuolisuus”, lukenut jonkun transmiehen blogiakin, mutta et ole löytänyt itseäsi niistä teksteistä.

Kun vartaloon alkoi pari vuotta sitten tulla muotoja, olit ensin niistä ylpeä. Ehkä nyt sopisit joukkoon, olisit niin kuin muutkin tytöt. Silti ostit aina liian isoja vaatteita, ja kaikista mukavin olo sinulla oli t-paidassa, joka roikkui puoleen reiteen asti. Ahdisti näyttää rintavakoa tai lantion kaarta, mutta silti oli välillä pakko, jotta ei olisi niin erilainen kuin muut. Piti yrittää ja kokeilla. Jos tällä kertaa ei ahdistaisi niin paljoa.

Vertaat itseäsi muihin jatkuvasti, mutta kukaan ei satu olemaan samanlainen kuin sinä. Et löydä yhtäkään lokeroa, johon sinun olisi mukava sujahtaa, mennä piiloon muiden katseilta ja arvostelulta. Kymmenen vuotta myöhemmin minä kirjoitan sinulle tätä kirjettä ja kerron, että sinä olet muunsukupuolinen, olet aina ollut. Se on se sana, jota sinä et tiennyt, koska ei kukaan kertonut, ei kukaan antanut mahdollisuutta edes kokeilla sitä laatikkoa.

Tiedän, että jos olisit 14-vuotias nyt, vuonna 2021, niin olisit paljon onnellisempi. Sinä löytäisit oikeat, sinua kuvaavat termit, ja yhteisön, joka tukisi sinua olemaan oma itsesi. Mutta sinä elät vuodessa 2011 ja jossain kohtaa kasvat aikuiseksi ja saat vihdoin olla juuri se, mitä olet aina ollut. Vaikka menee kauan aikaa, jotta pääset siihen pisteeseen, saat lopulta olla sinä. Muunsukupuolinen sinä. Kukaan ei voi enää kieltää sitä sinulta.

Eljas, 21

Rakas, pieni E.

En halua pelotella sinua, mutta transprosessi, johon lähdet on pelottava ja pitkä. Ajoittain
tunnet olosi nöyryytetyksi transpolin puolesta, mutta muista että se on väliaikaista. Olen
pahoillani siitä, että joudut käymään prosessin läpi. Et voi mitenkään varautua siihen,
millainen se tulee olemaan, mutta mitä voit tehdä on se, että menet tapaamisiin ja kerrot
totuuden. Olet oma itsesi etkä anna lääkäreiden pompotella sinua.

Vastoinkäymisiltä ei voi välttyä, mutta asiat menevät oikeasti eteenpäin. Kasvat ja asiat
loksahtavat paikoilleen. Kaikki taistelu ja transpoleilla väittely menee ohi ja sinä selviät.
Hetkinä, joina asiat tuntuvat liian vaikeilta ja kyseenalaistat itseäsi ja koko systeemi tuntuu
olevan sinua vastaan, muista että tukenasi on kokonainen yhteisö. Sinä et ole yksin.

On olemassa ihmisiä, jotka ovat käyneet saman prosessin läpi ja he elävät parasta
mahdollista elämäänsä juuri tällä hetkellä – ja niin sinäkin jonain päivänä. Älä luovuta.

Tee ne valinnat, jotka koet oikeiksi. Vaikka olet haaveillut transition aloittamisesta kauan, se
tulee pelottamaan sinua. Tiedät silti, että se on oikea valinta. Kätesi tulevat tärisemään
ensimmäiset kerrat, kun laitat Testogeliä ja parran ajamisen opettelu vie aikaa. Ne ovat
pieniä merkkipaaluja matkalla kohti suurempaa, aidompaa elämää.

Elämä helpottuu niin paljon, kun alat elämään sitä täysin itsenäsi ja ihmiset näkevät sinut
juuri sinuna, oikeana sinuna. Oikein sukupuolitetuksi tuleminen on ihmeellistä. On vaikea
tottua yhtäkkiä siihen, että sinun ei tarvitse enää pelätä kuinka sinut nähdään tai täytyykö
sinun korjata jotakuta heidän väärinsukupuolittaessaan sinua. Sinut nähdään oikein, se aika
tulee nopeammin kuin uskotkaan.

Transsukupuolisuus on aina ollut osa sinua ja tulee myös aina olemaan. Et ole aina osannut
pukea sitä sanoiksi, mutta sanojen löytämisessä on voimaa. Transsukupuolisuutesi ei ole
häpeällinen asia. Sinua ei tulla hylkäämään sen takia, sinua rakastetaan ja tullaan
rakastamaan. Sinulla on oikeus olla oma itsesi eikä kukaan voi sanoa toisin. Elämässäsi on
ihmisiä, jotka tukevat sinua prosessissasi ja tulet löytämään niin paljon muitakin, jotka
ymmärtävät sinua. Sinulla on kaikki mahdollisuudet tehdä tulevaisuudessasi mitä vain,
transsukupuolisuutesi ei tule ikinä estämään sinua tekemästä sitä, mitä haluat. Sinä tulet
saavuttamaan vielä paljon hienoja asioita. Transihmisyys on voimavara ja tulet
ymmärtämään sen vielä.

Toivon, että voit olla ylpeä minusta ja siitä, mitä olen saanut aikaan. Minä olen ylpeä sinusta
ja siitä, että uskalsit ottaa askeleet kohti autenttista itseäsi.

Rakkaudella,

Eljas

Miia, 30

Hei pieni minä,

Tiedän, että elämä pelottaa juuri nyt. Tiedän, että et halua mennä kotiin, koska siellä et saa olla oma itsesi ja se mitä olet aiheuttaa raivoa ja vihaa läheisissäsi. Tiedän myös mitä rukoilet öisin, mitä toivot enemmän kuin mitään muuta, minkä puolesta olisit valmis antamaan ja tekemään aivan kaiken. Tiedätkö mitä, rakas lintu? Se mitä toivot on jo totta ja muutkin tulevat uskomaan sen, mutta se tulee vielä viemään aikaa. Siihen epätoivoon ei ole siis pakko vaipua, mutta et valitettavasti tiedä sitä vielä.

Toivoisin, että kun opettajasi kertoo sinulle transsukupuolisuudesta, sinä uskaltaisit pyytää tältä opettajalta apua vanhempiesi kanssa. Maailmassa on aikuisia jotka haluavat auttaa, kuten opettajasi on, ja hän olisi voinut auttaa sinua vielä enemmän kuin mitä minä annoin hänen aikoinaan auttaa. Oikean nimen kuuleminen opettajien ja kaveriesi suusta on tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on se, että voisit mennä iltaisin nukkumaan paikkaan jossa sinun ei tarvitse pelätä. Kuka tietää, ehkä olisit voinut opettajasi avulla vakuuttaa ne lastensuojelun työntekijät, jotka eivät uskoneet viestejäsi, joita vuosia kirjoitit.

Kun teini-ikäisenä aloitat hormonihoidon ja löydät sen hyvän olon tunteen, sen tunteen, että asiat ovat vihdoin oikein, älä päästä siitä hetkeksikään irti. Ne pelottelut joita sinulle kerrotaan ovat vain ja ainoastaan sitä, pelottelua. Jos et luovuta nyt, selviät vuosien kärsimyksestä paljon pienemmin kolhuin. Älä myöskään usko niitä lääkäreitä, jotka eivät asiasta mitään tiedä: hoitoon hakeutuminen ei vaikuta mahdollisuuteesi tulla äidiksi, voit aina tallettaa sukusolujasi ja tulla niiden avulla äidiksi silloin kun olet itse valmis siihen. Hae hoitoon heti kun täytät 18, niin saat viettää kaksikymppisiä jo juridisestikin naisena. Voin myös kertoa, että huolesi siitä menetkö läpi vai et ovat turhia: menet, nopeasti ja helposti.

Haluaisin päästä matkaamaan luoksesi, takaisin ajassa jotta voisin säästää sinut siltä elämältä joka sinulla on edessä, suojella sinua niiltä kärsimyksiltä jotka sinut pakotetaan käymään läpi. Tiedä kuitenkin, että vaikka elämäsi on kaikkea muuta kuin helppo, tulee se tarkoittamaan sitä, että aikuisena sinua ympäröi lämmin perhe, joka muodostuu ihmisistä jotka oikeasti rakastavat sinua. Sellaisena kuin olet, ei sellaisena kuin he haluaisivat sinun olevan.

Tulet vielä saamaan sen kaiken mitä elämältä toivot, mutta se vaatii paljon taistelua ja kipuilua matkan varrella. Päätepiste on kuitenkin sen arvoinen.

Sen minä lupaan sinulle.

Halauksia ja rakkautta matkallesi pikkuinen, niitä sinä tarvitset,

isompi Miia

Airu, 25

Ai mitä asioita toivon että olisin oppinut jo lapsena? Että Crash Team Racingissa on salareittejä, että riisiä ei kuuluu huuhdella keittämisen jälkeen ja että sukupuolia on olemassa enemmän kuin kaksi.

Huomasin melko aikaisin, että se miksi minut on syntymässä määritelty, ei tunnu omalta, eikä ne sanat joita minusta käytettiin kuulostaneet minulta. Maailma ympärilläni eli ja hengitti vain kahta sukupuolta. Se sai minut tuntemaan itseni vääräksi, virheelliseksi ja arvottomaksi. Murrosiän taitteessa yritin päästä eroon sukupuolittamisen aiheuttamasta tuskasta larppaamalla hetken transpoikaa, mutta ei sekään tuntunut oikealta. Sekään en ollut minä. Annoin ympäristöni ahtaa minut takaisin tytön muottiin. Muottiin jonka reunat sattuivat ja hankasivat, mutta mikä näistä kahdesta tietämästäni vaihtoehdosta tuntui edes hieman paremmalta.

Kuinka erilainen lapsuuteni olisi ollut, jos olisin saanut aikaisemmin tietoa sukupuolen moninaisuudesta? Olisinko tuntenut oloani yhtä oudoksi ja yksinäiseksi, jos olisin nähnyt kaltaiseni edes yhdessä elokuvassa, romaanissa, terveystiedon oppikirjassa? Olisinko päätynyt 14-vuotiaana yrittämään itsemurhaa, jos elämässäni olisi ollut yksi ahdistava teema vähemmän?

Sukupuolen moninaisuuden tiedostamisen lisäksi toivoisin, että olisin tajunnut aikaisemmin kyseenalaistaa päähäni iskostetun typerän ajatuksen “oikeasta tavasta olla muunsukupuolinen.” Aivan liian pitkään pidin kiinni binäärisestä jakaumasta koska en ajatellut olevani fyysisesti “tarpeeksi androgyyni” voidakseni kutsua itseäni joksikin muuksi. Mutta aivan samalla tapaa kuin ei ole yhtä tapaa olla nainen tai mies, ei ole yhtä tapaa olla mitään muutakaan sukupuolta. Muunsukupuoliset eivät ole kenellekään velkaa androgyyniyttä tullakseen kohdatuksi itsenään. Huulipuna tai kuukautiset eivät vie sukupuoltani tai itsemääräämisoikeuttani pois.

Ja jos mä saisin sanoa nuorelle itselleni jotain, sanoisin, että älä kannusta pelkästään toisia olemaan juuri sellaisia kuin ovat, vaan salli se myös itsellesi. Älä anna toisten reaktioiden tai mielipiteiden pelkäämisen olla oman hyvinvointisi tiellä. Älä odota 15 vuotta vaihtaaksesi sun nimeä. Tule aikaisemmin ulos kaapista, vaikka osa sun läheisistä ei sua sen jälkeen samalla tavalla enää kunnioitakkaan. Se sattuu, mutta vielä enemmän sua sattuu elää ihmisenä, joka et ole sinä.

Airu, 25, agender

Oliver, 18

En muista paljoa ajasta ennen kuin aloitin koulun. Muistan vain, että vielä silloin olin tyytyväinen elämääni. Kukaan ei ollut jatkuvasti tunkemassa mua tiettyyn laatikkoon. Se kuitenkin muuttui koulun alkaessa. Mun koko kaveriporukka muuttui, kun muutettiin (vain reilu kilometrin päähän) lähemmäs koulua. Aiemmin vietin aikaa naapurissa asuvien poikien kanssa, mutta mua pari vuotta vanhempi naapurinpoika pääsi juuri siihen ikään, jossa ajanvietto tyttöjen kanssa oli noloa. 

Sen sijaan aloin viettää aikaa oman luokan poikien kanssa – samojen poikien, joista suurin osa kiusasi mua koko ala-asteen ajan. Kuitenkin, heidän kanssa oli parempi kuin tyttöjen. Pojat ainakin sanoi päin naamaa, jos teit jotain heidän mielestään väärin tai outoa. Ala-asteen puolivälissä yritin pari kertaa viettää enemmän aikaa myös oman luokan tyttöjen kanssa, ja aloin yrittää sopeutua siihen joukkoon. Se johti kiusaamisen lisääntymiseen, kun poikien mielestä “esitin liikaa” ja tytöt puhuivat paskaa selän takana. Kiitos luottamusongelmista raksut, en luullutkaan teitä kuin oikeasti ystäviksi. Mikään, mitä tein, ei ollut koskaan kenellekään hyvä, mutta yritin silti.

Yläasteelle siirtyessä kaveriporukkani muuttui jälleen. Mulla oli yksi hyvä ystävä ala-asteelta, jonka kanssa olen väleissä edelleen, mutta muuten en taaskaan tullut toimeen luokaltani kenenkään kanssa. Samoihin aikoihin ylä- ja ala-asteen vaihteessa olin oppinut uuden, hienon sanan 5-luokan jälkeisenä kesänä löytyneeltä tyttöystävältäni: transsukupuolisuus.

Aloitin tietysti tämänkin ihmissuhteen todella tyylikkäästi ja aiheuttamalla vuosien traumat: “mä jättäisin sut, jos olisit tyttö.” Mut hei, mitä 12-vuotiaan mun muka pitäisi tehdä käsitelläkseen pahaa oloa, muuta kuin heijastaa sitä muihin mahdollisimman tehokkaasti? 

No vituikshan se sitten meni, ja alle vuoden päästä tajusin itsekin, että kuten tyttöystäväni, myös minä olen trans.

En vieläkään tiedä, mistä somesta äitini sen tiedon löysi, mutta ilmeisesti hänelle aiempi esittämiseni oli mennyt täydellisesti läpi. “Sä olet aina ollut niin tyttömäinen, mä luin netistä transsukupuolisuudesta kaikenlaisilta trans-sivuilta ja niillä kaikilla kerrotaan, että yleensä translapsista kyllä huomaa sen jo pienenä!”

Eihän äiti ollut väärässä. Suurin osa transsivuista tosiaan sanoi näin – en tiedä, sanooko edelleen. En ole käynyt tarkastamassa 15-vuotissyntymäpäiväni jälkeen. Tämä keskustelu oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun tajusin, että mun kaltaisia transihmisiä ei näytetä cissuille missään, kun he etsivät aiheesta tietoa. Note to self: Jos keksin joskus aikakoneen, niin palaan takaisin siihen aikaan, kun olen pikkumukula, ja sanon, että älä vittu yritä sopia joukkoon. 

Mä en ollut nähnyt mediassa transihmisiä. En tiennyt, että se, mitä mä olen, on normaalia. Kun ensimmäisen kerran löysin transihmisiä YouTubesta aihetta enemmän tutkiessani, löysin useita transnaisia ja muutaman transfobisen transpojan, sekä tasan yhden muunsukupuolisen. Nykyään tilanne on jo hiukan parempi, ja varmasti myös muutama vuosi taaksepäin YouTubessa oli monipuolisemmin sisällöntuottajia, mutta he eivät olleet esillä – edes aiheesta kertovia videoita etsiessäni. 

Miten mä siis oletin, että mun äiti löytäisi suomenkielisiltä sivuilta jonkun minun kaltaisen transihmisen? En mä löytänyt itsekään itseni kaltaista transihmistä, ja osasin sentään suomen lisäksi englantia. Olen enbypoika, joka tajusi olevansa trans vasta teini-ikäisenä, ja tykkää tyttömäisistä harrastuksista kuten cheerleadingista ja meikkaamisesta. Se ei tee musta vähemmän poikaa, mutta se tekee musta näkymättömän cissujen silmissä. Mä olen se vääränlainen trans.

Noin vuosi sitten äiti kysyi, että miksi mun pitää olla poika? Miksen voi olla vaan muunsukupuolinen? Mä halusin sanoa, että ne eivät sulje toisiaan pois. Mä olen molempia. Mutta mä en halunnut ruveta kinaamaan asiasta. On todella uuvuttavaa joutua itse olemaan se, joka joutuu selittämään kaikille lähipiirissään perustavimmatkin lähtökohdat omasta itsestään.

Mutta mitä mä kertoisin nuoremmalle itselleni, joka tunsi vain yhden toisen transihmisen, ja jonka koko tukiverkko koostui vain tästä henkilöstä?

“It gets better” on klisee. Mä en voi luvata edelleenkään, että mun tilanne paranee lopullisesti. Asun edelleen kotona ja olen bioperheelleni kaapissa. Mistä mä tiedän, räjähtääkö tämä käsiin? Voin kuitenkin luvata, että tilanne ei ole ainakaan pysyvä, vaan se muuttuu. 

Aloitin lukion vuonna 2019 uudessa kaupungissa, jossa kukaan ei tuntenut mua. Kesän ensimmäisenä tutustumispäivänä ojensin uudelle ryhmänohjaajalleni kirjeen, jossa luki, että haluaisin, ettei papereissa olevani nimi tule tietoon muulle ryhmälle, ja toivoin parasta.

Mun toinen lukiovuosi lähestyy nyt loppuaan, ja olen käynyt lukiota koko sen ajan oikealla nimelläni. Olen vaivautunut lähettämään jokaisen jakson vaihteessa viestiä opettajille nimiasiasta, ja silti joutunut ahdistumaan jokaisen kurssin alussa, kun nimenhuutoa käydään läpi. Osa opettajista ei ole muistanut tai halunnut muistaa nimeäni nimenhuudoissa, vaan olen joutunut korjaamaan deadnamen käyttöä. Osa opettajista taas on tukenut mua kaikin mahdollisin tavoin myös nimiasian ulkopuolella. Esimerkiksi filosofianopettajani tarjoutui hakemaan mun terveystarkastuspaperin ryhmänohjaajan lokerosta ennen kuin tämä jakaa ne, jotta en joudu koko luokan edessä selittämään, miksi mulle annetaan paperi tyttöjen terveystarkastusta varten. 

Jouduin selittämään silti, kun eräs rasittavammista luokkatovereistani kysyi kovaan ääneen “eikö Oliverillekin pitäisi jakaa tuollainen, kun sillä ei ole kutsuntatarkastusta?”

Suurin osa ihmisistä on kuitenkin mukavia, vaikka he ovatkin hiukan tietämättömiä aiheesta. Mä olen ottanut periaatteeksi, että opetan ja selitän asioita sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin liittyen niin kauan, kuin minulta niistä kysytään asiallisesti ja oikeasti halutaan tietää. Kaikki eivät halua kysymyksiin vastailla, ja sekin on ok. Mun ei pitäisi olla pakko olla opettaja – mä vaan päätän olla opettaja. Multa on kysytty paljon asioita, mutta ei koskaan netin ulkopuolella asiattomasti. Suurin osa lukiolaisista ei vain oikeasti tiedä paljoa transsukupuolisuudesta. 

Koulun ulkopuolella olen rakentanut ystäväpiirin täynnä mahtavia transihmisiä, joiden tiedän tukevan mua jos tarvitsen apua. Missään. Vaikka mun tilanne pahenisi kuinka paljon, tiedän, etten jää yksin ongelmieni kanssa kuten jäin aiemmin. 

Joten joo, ehkä mä voisin sanoa nuoremmalle itselleni, että sun tilanne kyllä paranee. Jaksa vielä pari vuotta. Jaksa vielä lukioon. Lukion jälkeen jaksa vielä yliopistoon. Muuta sinne, missä sun yhteisö on. Opit matkalla, että maailma on ihan perseestä sun kaltaisia ihmisiä kohtaan, mutta mitä siitä, sä edes selvisit.

Ja hei, sä tosiaan selviät kahdeksaantoista. Tee jotain tulevaisuudensuunnitelmia, niin et ole ihan vitun pulassa itsesi kanssa kun tajuat, että täytitkin juuri 18 ja kohta pitäisi tietää, mitä opiskella. “Ei mun ollut tarkoitus päästä tänne asti.” Mutta ei mun ollut tarkoitus myöskään olla trans, ja missäs nyt ollaan.

Kirjoittaja