Elokuva-arvostelu: Thor: Love and Thunder on lapsekasta viihdettä, mutta ei lunasta omia lupauksiaan representaatiosta

Marvel Cinematic Universen 29. Elokuva ja samalla neljäs Thor-elokuva on hassua ja värikästä supersankariviihdettä, eikä oikein mitään muuta. Paljon puhuttu Valkyrin biseksuaalisuus on yhä toissijainen heteroromanssiin keskittyvässä tarinassa.

2018 julkaistu Taika Waititin ohjaama Thor: Ragnarok oli Vulture-lehden listauksessa ‘homoin Marvel-elokuva’. Ragnarokin sateenkaarevuus nojasi lähinnä sen näyttelijöihin sekä pop-taiteesta ja vanhoista sarjakuvista inspiraatiota saaneeseen estetiikkaan. Valkyrien näyttelijä Tessa Thompson sanoi twitterissä hahmonsa olevan biseksuaali, mutta varsinainen suora representaatio jäi elokuvan ulkopuolelle ja alatekstiin. Thor: Love and Thunder on Waititin toinen Thor-elokuva sekä mahdollisuus tuoda näitä alatekstin teemoja eturiviin. 

Ukkosen jumala Thor (Chris Hemsworth) on etsimässä tarkoitustaan Galaksin Vartijoiden remmissä, kun hän kuulee uudesta ja henkilökohtaisesta uhasta: Jumalten Teurastaja Gorr (Christian Bale) on alkanut tappamaan nimensä mukaisesti jumalia ympäri kosmosta. Thor palaa kotiinsa Uuteen Asgardiin suojellakseen sitä Gorrilta, kun hän tapaa uudestaan vanhan rakkaansa Jane Fosterin (Natalie Portman), joka Thorin suureksi yllätykseksi kantaa Mjolniria ja on uusi Thor. Ja niinpän Thor Odinson, Mahtava Thor ja Asgardin kuningas Valkyrie (Tessa Thompson) lähtevät pelastamaan maailmankaikkeutta Jumalten Teurastajalta. 

Waititi uudisti kerralla Thor-elokuvasarjan Ragnarokissa, tuoden sekä sarjakuvien värikkään absurdiuden että oman tyylitajunsa aiemmin (allekirjoittaneen mielestä) hieman tylsähköön Thoriin. Sama värikkyys ja Waititin tyyli näkyy yhä Love and Thunderissa, mutta ei enää onnistu vangitsemaan pulloon samaa salamaa. Thor: Love and Thunder on hauska elokuva, paikka paikoin suorastaan hulvaton, muttei jätä käteen juuri mitään muuta. Kolme aikaisempaa MCU-elokuvaa omasivat jotain uutta sisältöä tai sanottavaa omista hahmoistaan, ja verratuna näihin Thor: Love and Thunder tuntuu tyhjältä. Teemoja on, mutta niihin ei päästä tarttumaan kunnolla kiinni. Ragnarokissa Waititi käsitteli post-kolonialistisia teemoja tehokkaasti vaihdikkaan supersankariviihteen lisäksi, mutta nyt viihde on voittanut teemat lopullisesti. Viihde on hyvää ja toiminta on varsinkin mukavan lennokasta ja fantastista, mutta odotin Waititilta enemmän. 

Thor tuntuu juoksevan hahmona paikallaan, jokaisen elokuvan koittaessa löytää hänelle jotain uutta paikkaa ja tarkoitusta. Hemsworth on mainio roolissa, ja komedisempi Thor on aina parempi kuin vakava Thor, mutta ei se tee hänestä mielenkiintoista hahmoa. Jane Foster on kuitenkin mielenkiintoisempi tapaus – Foster kärsii parantumattomasta syövästä, ja Maan lääketieteen epäonnistuessa parantamaan häntä, kääntyy Foster Asgardilaisen taikuuden ja Mjolnirin puoleen. Thorina Jane on voimakkaampi kuin koskaan aiemmin, mutta samalla se haittaa hänen hoitojaan ja vääjäämätön kuolema lähestyy silti häntä. Vaihtoehtona on hidas kuolema letkuissa kiinni sängynpohjalla, tai nopea ja väkivaltainen kuolema taistelussa Jumalten Teurastajaa vastaan. Christian Bale on elokuvan parhaimpia puolia, ja häntä seuraa mielellään pahiksen roolissa. Gorr on uhkaava ilmestys, sarjamurhaaja joka metsästää jumalia ja ilmestyy pimeydestä kuin kuolema itse. Gorrin motiivit on esitelty selkeästi ja ne ovat ymmärrettäviä, ja Gorr ja Jane peilaavat molemmat ideaa, jota elokuva pyrkii käsittelemään: jos olisit jumala, mitä tekisit jumalan voimilla? 

Tessa Thompson on puhunut paljon mediassa Valkyrien biseksuaalisuudesta, ja toiveestaan löytää Valkyrielle kuningattaren vierelleen hallitsemaan Asgardia. Paljon puhetta pidemmälle nämä elementit eivät pääse. Valkyrie ja toinen sivuhahmo Korg (Taika Waititi) puhuvat omista tai perheenjäsentensä romansseista, mutta nämä elementit jäävät puheiden puolelle. Valkyrie katoaa elokuvasta loppupuolella, eikä koko kuningatar-asiaa nosteta elokuvassa esiin millään tavalla. Yahoo- sivuston haastattelussa Thompson oli kommentoinut, miten Valkyrien seksuaalisuus on “iso keskustelunaihe” elokuvassa, mutta aihe saa vaan yhden muutaman minuutin kohtauksen. Samassa haastattelussa Thompson oli sanonut, että elokuvan juonen ollessa muuten laiha olisi Valkyrien osuus isompi. Näin ei käy, ja iso osa Gorrin ulkopuolisesta juonesta menee Thorin keski-iän kriisin ja vanhan romanssin uudelleenkäynnistämiseen Janen kanssa. Valkyrie on biseksuaali hahmo, mutta elokuva ei juuri nosta sitä esiin, ja pyytää sen sijaan välittämään taas Thorin ja Janen suhteesta, 9 vuotta sen jälkeen kun nämä hahmot ovat viimeksi olleet samassa elokuvassa.

Thor: Love and Thunder on hyvin lapsekas elokuva, ja uskoisin että jos olisin nähnyt tämän 10-vuotiaana, olisin ehkä pitänyt sitä maailman parhaimpana elokuvana. Huumori, tyyli, jännitys ja tarina tuovat mieleen lähdemateriaalin sarjakuvat, ja muistuttavat siitä miten ne ovat ensisijaisesti tehty lapsille. Tämä ei ole huono asia: lapset ansaitsevat hyvää viihdettä siinä missä aikuisetkin, ja supersankarit ovat myös lapsille suunnattuja hahmoja. Waititi on kuitenkin aiemmin luonut värikästä ja hassua supersankariviihdettä, jossa on mukana myös syvällisempää käsittelyä mielenkiintoisista teemoista. Thor: Love and Thunder koskee pintapuolisesti myyttisten tarinoiden narratiiveihin ja teologisiin kysymyksiin jumalten kaikkivoipaisuudesta, mutta syvälle näihin ei päästä mukaan. Tämä jättää oikeastaan vain Thorin omat kriiseilyt ja vanhan romanssin päällimäisiksi teemoiksi, ja nämä on niin nähty jo tässä elokuvasarjassa. Thor: Love and Thunder ei ole huono elokuva, mutta odotin tältä ohjaajalta ja näiltä näyttelijöiltä niin paljon enemmän.