Arvio: Maalaiskomedia Pohjolan satoa ei juuri naurata vähemmistökuvauksellaan

Arvio: Maalaiskomedia Pohjolan satoa ei juuri naurata vähemmistökuvauksellaan

Kuvituskuva: Aki Huttunen/ Filmiyhtiö Optipari Oy, 2022

Tuukka Temosen uutuuselokuva Pohjolan satoa nauraa vähän kaikelle, mutta ei samalla naurata juuri ketään. Olga Temosen muunsukupuolinen hahmo on osa ongelmaa. 

Ensimmäinen ajatukseni nähtyäni ohjaaja Tuukka Temosen uusimman elokuvan Pohjolan satoa oli “kenelle tämä on tehty?” Jää tunne, että Temonen ei tunnu arvostavan juuri ketään elokuvassaan millään tasolla. Tällainen halveksunta hahmoja kohtaan voi toimia: Michael Bayn parhaimmat elokuvat ovat komedioita, joissa Bayn selkeä ihmisviha pääsee parhaiten esiin jokaisen hahmon ollessa katsojan inhon kohde. Mutta Temosella ei tunnu olevan pokkaa mennä tarpeeksi pitkälle eikä taitoa tehdä elokuvastaan muutenkaan mielenkiintoista seurata. Pohjolan satoa on erittäin huono komedia, sillä se ei viihdytä millään tavalla ja yllättävät tunnelman muutokset katkaisevat kaiken mahdollisen komedisen tahdituksen elokuvasta. 

Ville Erkkilä (Miska Haakana) pakenee Helsingistä takaisin kotikunnalleen Iittiin tämän jouduttua jättivelkoihin pomonsa takia. Etäinen isä Jalmari (Teemu Aromaa) ja isoisä Erkki (Juhani Laitala) ottavat pojan vastahakoisesti kotiinsa, jonka he ovat vaarassa menettää Villen velkojen takia. Villellä on kuitenkin idea, jolla pelastaa maatila ja velkaiset Erkkilän tilan isännät: syrjässä olevalla kesantomaalla voisi alkaa kasvattaa kannabista. Yhteistyössä helsinkiläisen ystävänsä Jorin (Roope Salminen) ja huumekauppias Mehmedin (Arman Alizad) kanssa Erkkilät aloittavat laittoman viljelyn Iitin uteliaiden asukkaiden nenien alla.

Turhauttavaa tässä synopsiksessa on se, että se olisi voinut toimia. Maalaiskomedia kannabiksen kasvattamisesta maatilan pelastamiseksi luulisi olevan lähtökohta joka kirjoittaisi itse itsensä, sekä elokuva, jolla olisi voinut olla jopa jotain sanottavaa kannabiksen poliittisesta asemasta Suomessa. Pohjolan satoa ei kuitenkaan saa sanotuksi yhtään mitään, ja tuhlaa ideansa stereotyyppisiin vitseihin vähemmistöistä, maalaisista ja pilven polttamisesta. Temosen silmissä maalaiset ovat yksinkertaisia, tyhmiä juntteja jotka eivät ymmärrä mitään nykyajasta. Maahanmuuttajataustaiset hahmot kuten Mehmed ja tämän korstot ovat lähinnä keplottelevia rikollisia, joiden pizzeria on vain esirippu huumekaupalle. Tähän yksinkertaistettuun ja todellisuudesta vieraantuneeseen näkemykseen maailmasta menee myös Olga Temosen “jonkunsukupuolinen” hahmo Hiirikäsi-Timo.     

Hiirikäsi-Timo (jota ei itse elokuvassa kutsuta edes tuolla nimellä, hän on vain Timo) herätti sosiaalisessa mediassa kohua jo ennen elokuvan ensi-iltaa, transyhteisön jäsenten nostaessa esiin hahmon loukkaavuuden: Olga Temonen, joka ei ainakaan avoimesti kuulu sukupuolivähemmistöön,  näyttelemässä selkeästi sukupuolivähemmistöön kuuluvaa hahmoa sen sijaan, että tuotantoryhmä olisi hakenut sukupuolivähemmistöön kuuluvaa näyttelijää tähän rooliin on taas yksi esimerkki siitä, miten sukupuolivähemmistöt pääsevät ani harvoin kertomaan itse itsestään kotimaisessa elokuvassa. Elokuvan nähneenä voin sanoa, että Timon hahmon mukanaolo on hyvin hämmentävä osa elokuvaa: hänellä ei ole mitään funktiota tarinassa. Hän ei vaikuta elokuvan tapahtumiin millään tavalla – Timo on vain jostain syystä mukana, jotta Temoset voivat tehdä aina välillä vitsejä sukupuolivähemmistöistä. Timo on huumorintajuton hypokondrikko, joka ei pidä luonnosta ja pelkää kaikkea, jota ei esiinny Helsingin bulevardilla. Vitsi on väsynyt eikä ole alunperinkään ollut kovin hyvä. 

Ei sillä, että muutkaan vitsit olisi kovin hyviä. Pohjolan satoa ei saanut juuri mitään huumoria irti hahmoistaan, ja vaihtelevat tunnelmanmuutokset eivät auttaneet tässä ollenkaan. Erkkilän tilan vanhimman isännän Erkin vaimo on sairaalassa tuntemattomasta syystä, ja kohtaukset tämän kanssa ovat lähtökohtaisesti tarkoitettu vakaviksi, ja kannabislääkityksessä oleva potentiaalinen parannus tuntuu irralliselta osalta koko elokuvaa. Pohjolan satoa on yritys tehdä jotenkin ajankohtaisesta aiheesta (kannabiksen asema Suomessa) komedia, mutta Temosella ei ole nähtävästi mitään tietämystä aiheesta tai kulttuurista kannabiksen ympärillä, saatikka mistään muustakaan aiheesta elokuvan sisällä. Pohjolan satoa vetoaa moneen yhteiseen alimpaan nimittäjään; homofobiaan, rasismiin, transfobiaan ja näiden varjolla se nauraa kaikille “tasapuolisesti”. Pohjolan satoa lyö alati alaspäin, ja tämä on huonon komedian päällimmäisin piirre. Joskus huono komedia voi olla niin huono että se on jo hyvä, mutta mitään kulttiklassikkoa Temonen ei ole tästä saamassa. Kulttiklassikot voivat olla näin huonoja, mutta ne eivät ikinä ole näin tylsiä.