Voiko aromanttinen oppia rakastamaan romantiikkaa?
Kuvituskuva: Antony Oscar Fell
Ystävänpäiväteemaisessa kolumnissa Kinos Villa pohtii rakkauskeskeistä juhlapäivää aromanttisen linssin läpi.
Taas se on täällä. Ystävänpäivä. Kaunis ajatus, mutta amatonormatiivisuus on hiipinyt osaksi juhlapäivää ruusukimppuineen ja sydämenmuotoisine leivoksineen. Amatonormatiivisuus tarkoittaa termin kehittäjän Arizona State Universityn filosofian professorin Elizabeth Braken mukaan sitä yhteiskunnallista ajattelumallia, jossa rakkaus ja rakkauteen liittyvät asiat ovat kaikille samalla tavalla tärkeitä ja etusijalla ihmisen elämässä, esimerkiksi romanttisen suhteen haluaminen tai toive avioliitosta. Yhteiskunnan oletuksena on vieläkin vahvasti jonkun “oikean” löytäminen, sanomaton väite siitä, etten muka olisi kokonainen ja valmis persoona ilman jotakuta toista. Vielä parempi olisi, jos perustaisin perheen ja pelastaisin Suomen tulevaisuuden ja syntyvyystilastot 2,1 lapsen avulla!
Pahoin pelkään, että en tule pelastamaan oikeastaan ketään, en ainakaan perheenlisäyksen kautta. En edes aikaisemmin pitänyt mahdollisena, että minun kohdalleni osuisi parisuhdetta. Tämä johtuu siitä, että olen aromanttinen.
Jo silloin kun olin tarpeeksi vanha käsittämään romanttisen rakkauden olemassaolon, ystävänpäivän romanttinen juhlinta tuntui minusta usein väkinäiseltä. Heteronormatiiviset oletukset, joita juhla piti vahvasti yllä, eivät koskaan tuntuneet sopivalta minulle. En ymmärrä vieläkään romanttista vetovoimaa, joka saa ihmisen täysin pauloihinsa. En myöskään ollenkaan pidä siitä, kun hyvä kirja tai televisiosarja pilataan päälleliimatulla romanssilla, ja kuinka paljon erilaisten suhdekuvioiden puinti vie aikaa pois muista, itseäni kiinnostavista ihmissuhteista. En ole koskaan kokenut tarvetta seurustella tai hakea pitempiaikaista kumppanuutta. Vasta hiljattain se ikään kuin lipui elämääni, ja annoin sen tulla. Vaikka olenkin parisuhteessa, en koe, että se olisi muuttanut suuntautumistani merkittävästi.
Kun kasvoin vähän vanhemmaksi, tajusin, ettei cissukupuolisuuskaan ollut koskaan minua varten. Olen muunsukupuolinen, ja tietenkin ajattelen usein, kuinka sukupuoleni on vaikuttanut romanttiseen suuntautuneisuuteeni. Lopputulokseni on, että on hankalaa sanoa, mistä kaikki alkaa ja mihin se päättyy. Aromanttisuus kuitenkin resonoi minussa ja kokemuksissani, ja tein termiin kotini. Joinain päivinä olen tiukasti aromanttinen, joskus liu’un spektriä alas kuin pulkkamäkeä. Voin ihastua kiinnostaviin ihmisiin, tai ainakin yhteiskunta on opettanut minulle, kuinka se tehdään. Katsotaan syvälle silmiin ja pään yläpuolelle ilmestyy sydämiä, sitä rataa, eikös?
Välillä minusta tuntuu, että käyn läpi tunteitani mikroskoopin kanssa etsien erilaisten reaktioiden seasta jotain, jonka voisin nostaa ja esitellä: katsokaa, onko tämä romanttista? Mutta kenelle minä oikein esitän löydökseni? Kenelle minun tuntuu tarvitsevan perustella kokemukseni ja valintani? Keneltä kaipaan hyväksyntää?
Ehkä hieman kaikkialta.
“Love is love is love” on simppelin kaunis ja iskevä fraasi, mutta sen ulkopuolelle jäävät auttamattomasti aromanttisella spektrillä olevat ihmiset. Rakastamisen salliminen on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on se, että sallittaisiin myös rakastamattomuus. Suomesta poistui vasta vuonna 1975 vanhanpojan ja vanhanpiian vero, eli sait valtiolliset mätkyt, jos olit yli kaksikymmentäneljä, naimaton ja lapseton. Ehkä olisin 70-luvulla maksanut kiltisti veroni, jos silloin olisin ollut maisemissa, tai noussut eduskuntatalon kiviportaita vaatimaan naimattomien ja lapsettomien oikeuksia.
Aromanttisuutta ei vielä täysin ymmärretä, ja se sekoitetaan usein asioihin, joita se ei todellakaan tarkoita. Ehkä ihmisille on hankala käsittää jonkin sellaisen asian poissaoloa, mitä he pitävät itsestäänselvyytenä tai jopa elinehtona. Ainoat vetovoimat, jotka itse jotenkuten ymmärrän, ovat painovoima ja magnetismi, mutta käsittääkseni niillä ei ole paljoa tekemistä romanttisen vetovoiman tunteen kanssa. Niin ikään aromanttisuus ei tarkoita toisesta välittämisen puutetta, tai minkään sortin emotionaalista tunnekylmyyttä. Olen vain vapaa leijumaan vetovoimattomassa tilassa, irtonaisena minkään romanttisen voimasäteen vaikutuksesta. Ajatus siitä, etten kykenisi romanttiseen rakkauteen, ei ole koskaan sinänsä haitannut minua. Prinsessat pitäkööt sammakkoprinssinsä, minä voin ottaa sen valkoisen ratsun ja ratsastaa tieheni!
Tuntuu melkein oudolta sanoa, että tärkeitä ihmis- ja kumppanisuhteita voi olla ilman romanttista vetovoimaa. Sen nimittäin pitäisi olla itsestäänselvyys, kuten sen, että ystävänpäivää voi viettää monella eri tapaa. Aromantikoille ja muillekin, jotka eivät romanttisesta hempeilystä välitä, tämä päivä olisi loistava tilaisuus itsestään huolehtimiselle. Oman itsensä rakastaminen voi olla välillä hankalaa, mutta myös palkitsevaa. Lahjo ja hemmottele itseäsi antaumuksella, nyt sinulla on siihen lupa!
Enkö tunne rakkautta, vai onko rakkauteni tapa vain amatonormista poikkeava? En tiedä, mutta nämä asiat tiedän: olen aromanttinen, ja ehkä pidän romantiikasta, ainakin silloin, kun se on huomion ja välittämisen osoittamista elämässäni tärkeille ihmisille. Opettelen kommunikoimaan romanttisen ihmisen kanssa, ja osoitan tunteitani sillä kielellä, minkä hän ymmärtää, ruusujen ja lahjojen kera. Voin nykyään jopa katsoa romanttisia komedioita irvistämättä.
En pidä rakkautta tärkeimpänä asiana maailmassa, mutta en ole kieltämässä vaaleanpunaisia sydämiä tai suklaarasioita, ainakaan vielä. Katsotaan vuoden kuluttua.
