Tv-arvostelu: It’s a Sin on raju ja tunteikas sarja sekä hyvien että kamalien hetkien muistamisesta

Tv-arvostelu: It’s a Sin on raju ja tunteikas sarja sekä hyvien että kamalien hetkien muistamisesta

Kuvassa Lydia Westin esittämä Jill ja Nathaniel Curtisin esittämä Ash. Kuvakaappaus It’s a Sin -sarjasta HBO-palvelussa.

HBO:n minisarja It’s a Sin kertoo AIDS-kriisin aikana Lontoossa eläneistä nuorista, eikä se säästele heidän elämänsä ilojen ja suurten surujen esittelyssä.

Häpeä on voimakas tunne. Se iskostuu usein jo nuorella iällä, ja sillä on valtavat, traumatisoivat vaikutukset vielä aikuisiälläkin. Maailmassa joka repressoi ja stigmatisoi erilaisuutta – tässä tapauksessa homoseksuaalisuutta – häpeä on kuin tuli, joka polttaa kaiken tieltään.

Doctor Whon showrunnerina kunnostautuneen Russell T Daviesin luoma minisarja It’s a Sin (2021) on rankka katselukokemus, ja avain tähän on siinä, kuinka hauska sarja on. Tämä voi kuulostaa erikoiselta lähtökohdalta, mutta huumori on erinomainen tapa kerätä sympatiaa ja saada katsojat pitämään hahmoista syvästi. Sarja onnistuu tässä erinomaisesti, ja lopputuloksena on hauska, koskettava ja aidosti elämänmakuinen teos, joka muistuttaa siitä kuinka asiat ovat sekä muuttuneet että pysyneet samana viimeisen 30 vuoden aikana. 

Ritchie Tozier (Olly Alexander) on biseksuaali menopeto, joka muuttaa Wightin saarelta Lontooseen opiskelemaan lakia, mutta löytääkin todellisen kutsumuksensa teatterilavoilta ja irtosuhteista. Roscoe Babatunden (Omari Douglas) vanhemmat eivät hyväksy tämän avointa homoseksuaalisuutta, ja hän on karannut kotoa asumaan Tozierin, heidän yhteisen ystävänsä Jillin (Lydia West), Tozierin ihastuksen Ashin (Nathaniel Curtis) sekä walesilaisen kauppiasharjoittelija Colinin (Callum Scott Howles) kanssa.

Erityisesti Tozier, Roscoe ja Jill ovat hyvin toteutettuja, monitahoisia hahmoja, joiden kehitys sarjassa on sen parasta antia. Tozier elää vahvassa itsepetoksessa, joka kumpuaa vanhemmilta opitusta sisäistetystä häpeästä ja haluttomuudesta puhua vaikeista asioista, Roscoe hyppii paikallisen homobaarin kassalta rikkaiden sugar daddyjen matkaan yrittäen löytää elämäntyyliä joka miellyttää häntä, ja Jill koettaa kaikin keinoin auttaa itselleen rakkaita ihmisiä elämässään, aluksi elämällä nautintojen täyttämää elämää heidän kanssaan ja sitten toimien parhaana mahdollisena liittolaisena ja avunantajana.

It’s a Sin kestää viiden jakson verran kattaen noin kymmenen vuoden ajanjakson, 1981–1991. Tämä kuitenkin tuntuu paljon pidemmältä, koska melkein kaikki hahmot kasvavat, kehittyvät ja liikkuvat eteenpäin omilla tavoillaan tässä ajassa. AIDS-kriisin kiihtyessä jokainen heistä reagoi siihen omalla tavallaan: aluksi infektiota pelkäävä Jill päättää alkaa keräämään tietoa sairaudesta ja toimimaan aktiivisesti AIDS-apujärjestöissä.

Kaikki eivät kuitenkaan reagoi nouseviin kuolonlukuihin ja ystävien menettämiseen samalla tavalla. Roscoe koettaa löytää tietä ulos kohti “parempia piirejä” ennen kuin on liian myöhäistä, ja Tozier jatkaa omaa sisäistettyä häpeäänsä ja hälläväliä-asennettaan kaiken suhteen. On kiehtovaa ja omalla tavallaan hyvin karmivaa nähdä, miten myös asenne sekä homopiireissä että niiden ulkopuolella AIDSiin muuttuu sarjan aikana; ensimmäisessä jaksossa Tozier saarnaa ystävilleen kuinka kyse on vain huijauksesta, jolla pyritään pitämään homot peloissaan ja piilossa, mutta kolmannessa jaksossa pandemian realiteetit ja tietämättömyyden sekä laiminlyönnin hinta ovat tulleet selväksi jopa Tozierille.

It’s a Sinissä nähdään monipuolista vähemmistökuvausta. Kuvakaappaus It’s a Sin -sarjasta HBO-palvelussa.

Sarjan representaatio on ensiluokkaista, ja kiitos tästä kuuluu Daviesille, joka ei lankea juuri mihinkään stereotyyppeihin tai väkinäisyyksiin näiden hahmojen kanssa. Jokaista räiskyvää ja suuritunteista nuorta homohahmoa kohden on myös hyvää vaihtelua. Vaikka päähenkilöt ovat kaikki parikymppisiä nuoria, on sarjassa myös vanhempia homohahmoja, joita ei nähdä usein esitettävän näin näkyvästi.

Olin myös henkilökohtaisesti hyvin iloinen Colinin hahmosta, joka oli melkein täydellinen vastakohta Roscoen ja Tozierin persoonille: hiljainen ja sisäänpäinkääntyvä hissukka, joka nauttii työstään, eikä pidä kovaa melua juuri mistään. Tunnen monia aitoja Colineita, ja oli mukavaa nähdä myös heitä edustettavan sarjassa.

It’s a Sin ei myöskään pehmentele todellisuutta, ja homofobia niin perheen kuin englantilaisen yhteiskunnan puolelta on iso tekijä sarjassa. Tozierin äiti Valerie (Keeley Hawes) on todella hyvin esitetty esimerkki toksisesta vanhemmuudesta. Valerie on huolehtivainen pojastaan, mutta huolenpidon takana on enemmän häpeää ja halu tukahduttaa toinen ihminen. It’s a Sin osoittaa, miten Valerien kaltaiset ihmiset ovat yhtä syyllisiä AIDS-kriisiin kuin ahneet lääkefirmat ja vihamielinen Margaret Thatcherin hallinto.

AIDS-kriisin takia menetimme monta sukupolvea ihmisiä, ja iso syy tähän oli homofobisen yhteiskunnan luoma häpeä näissä yhteisöissä. It’s a Sin ei tuomitse näitä ihmisiä, jotka halusivat vain elää omana itsenään, vaan nostaa syylliseksi laajemmat instituutiot, jotka ovat syyllisiä näiden elämien menetykseen.

It’s a Sin kutsuu katsojan Tozierin, Roscoen, Ashin ja Colinin kautta heidän elämäänsä, siihen iloon ja ekstaasiin mitä he kokivat ollessaan oma itsensä, ja sitten muistuttaa siitä millaista painolastia he kantavat mukanaan ja millainen tragedia tuo aika oli. Tämä on loistavaa televisiota, ja on suurella todennäköisyydellä vuoden parhaimmistoa. It’s a Sin on rankka kokemus, mutta muistaminen on sen arvoista.