“Tää on se vuosikymmen kun me kaikki mennään naimisiin”

Teksti: Kuura Virtanen Kuvituskuva: Beatriz Pérez Moya

Hyvin sopivaa kirjoittaa tätä juurikin ystävänpäivänä. Ystävänpäivän nimi kun on aika harhaanjohtava monessa tapauksessa: silloin tavanomaisesti juhlitaan romanttisia suhteita eikä pelkästään ystävyyssuhteita.

Mun nimi on Kuura ja mä olen aromanttinen. Aromanttinen tarkoittaa sellaista ihmistä, joka ei koe romanttisia tunteita muita kohtaan tai tuntee niitä vähemmän kuin muut romanttiset ihmiset. Aromanttisuus on spektri jolle mahtuu monenlaisia tyyppejä. Mun kohdalla aromanttisuus tarkoittaa etten koe ollenkaan romanttista vetoa muihin ihmisiin. Ainakaan tällä hetkellä. Ihmisten kasvaessa ja kehittyessä voi myös niiden tunteet muuttua.

Mä elän sellasessa maailmassa ja sellasten ihmisten ympäröimänä, jotka koko mun elämän ajan on joka tuutista tuputtanu romanttista rakkautta ja parisuhteita. Mä yhdistin pitkään parisuhteen ja rakkauden löytämisen aikuisuuteen ja ajattelin, että kun mä kasvan isoks niin mulla on kans joku kumppani jota rakastan romanttisesti ja meil on perhe ja kaikkee. Sillei mut kasvatettiin, vaikka ei ehkä tarkotuksella. Monelle se on itsestäänselvyys, että rakastuu ja alottaa jonkunnäköisen seurustelusuhteen ja menee ehkä naimisiin joskus yms.  Tää on normi enkä mäkään pienenä edes ajatellu, että olis mahollista poiketa tästä.

En mä tuntenu ketään avoimesti aromanttista ihmistä enkä kuullu koko termii ennen yläastetta. Luulin, että mä löydän sen jonkun oikeen tyypin joskus ja sitten ymmärtäisin, mitä kaikki hehkuttaa. Mul on ollu mun elämässä kaks ihmistä, joita luulin oikeesti rakastavani kyseisenä aikana, mutta jälkeenpäin ajatellen olisin varmaan vaan halunnu tutustuu niihin, kun ne oli niin coolei tyyppei, mutten uskaltanu. En usko, että mun tunteet oli sittenkään romanttisii.

Paras oman elämän esimerkki romanttisen rakkauden normaalista: uutena vuotena yks tuttu sano ”miettikää tää on se vuosikymmen kun me varmaan kaikki mennään naimisiin ja hankitaan lapsia ja asettaudutaan aloillemme”. Mä vaan mietin että noista mikään ei varmaankaan toteudu mun kohdalla.

Ärsyttää se kuinka paljon romanttisuutta on kaikkialla: kirjoissa, elokuvissa, sarjoissa, taiteessa, uutisissa, lehdissä, peleissä, netissä ja ihmisten jutuissa. Mua ei vois vähempää kiinnostaa. Tykkään lukee paljon ja usein mietin, että miks joku tosi hyvä jännitys/mysteerikirja pitää pilata sillä, että siihen on pakko tunkee joku rakkaustarina. On ne välillä ihan kivoi ja jostain suhteista oon ihan kikseissäni, mut voisko välillä olla vaihteluu? Mun mielestä vois olla erikseen rakkauskirjoja niille jotka haluu niitä lukee ja sit ihan kunnon seikkailukirjoja joihin ei tarvii laittaa rakkaustarinaa, kun ei se sitä tarvii.  Mut tosiasiassahan niitä rakkaustarinoita on ihan kaikkialla, koska valtaosa lukijoista/tms haluaa just niitä. Ehkä sen takii, jos niillä ittellä on romanttisen suhteen kaipuu ja sit ne paikkaa sitä kirjoilla. Tai en mä oikeestaan tiiä. Mulle riittää hyvin mun kahden kissan kanssa eläminen ja niiden mulle antama ehdoton rakkaus, joka on varmaan kytköksissä siihen, että multa saa ruokaa ja rapsutuksia.

Välillä mietin, että jonkun kanssa olis kiva jakaa elämä ja asua yhessä ja tehä juttuja yhessä, mutta sit tarkemmin ajateltuna, tykkään tehä asioita yksin ja niin ettei tarvi koko ajan miettii mitä se toinen haluu. Ja mun mielestä mun kaverit on olemassa just sen takii, että voin nähdä niitä ja viettää aikaa yhessä, kun musta tuntuu siltä ja sit kun haluun olla yksin, mulla ei oo mitään velvotteita kenellekään.