Stonewallin henki elää vahvana taistelussa ihmisoikeuksien puolesta

Stonewallin henki elää vahvana taistelussa ihmisoikeuksien puolesta

Kuvituskuva: Timja

Pride-liikkeen alkusysäyksen, Stonewallin kapinan, alusta tulee tänään kuluneeksi 51 vuotta. Poliisiväkivallan ja syrjinnän aiheuttama kapina ja siihen liittyneet mellakat kuulostavat ehkä monelle kaukaisilta, mutta niiden perintö elää modernissa LHBTIQA+ -liikkeessä, sateenkaarijärjestöissä, ihmisoikeuksien puolesta taistelevissa aktivisteissa sekä kaikkien LHBTIQA+ -ihmisten arjessa. Joillekin yhteisömme jäsenille mellakat ovat myös aikaa, jonka he itse muistavat, joten vaikka olemme tulleet pitkälle, ei poliisin ratsaaman baarin ovelle ole ajallisesti kovinkaan pitkä matka.

LHBTIQA+ -liikkeen historiaa tutkiessa kovin usein törmää siihen, että siirtyessämme lähemmäs valtavirtaa olemme koettaneet ‘siivota’ joukostamme pois ihmiset, ryhmät ja sellaiset historialliset yksityiskohdat, joiden kuvittelemme olevan enemmistölle liikaa. Vuosien saatossa unohduksiin ovat vajonneet esimerkiksi mellakoiden aloittajaryhmään kuulunut, ensimmäisestä lyönnistä usein kunnian saanut tummaihoinen, butch lesbonainen Stormé DeLarverie, vahvasti mukana vaikuttaneet rodullistetut transnaiset Marsha P. Johnson ja Sylvia Rivera sekä seksityötä tehneet yhteisön jäsenet, joihin Johnson ja Rivera kuuluivat monen muun tavoin. Kehitys on kuitenkin ollut viime aikoina positiivinen ja esimerkiksi Johsonin sekä Riveran rooli tunnistetaan jo hyvin, mutta DeLarverien sekä muiden lesbonaisten vahva rooli liikkeessä ei vielä ole saanut sellaista näkyvyyttä joka tekisi riittävää kunniaa heidän työlleen. Tämän lisäksi seksityötä tehneiden ja tekevien ihmisten, erityisesti naisten, häivyttäminen yhteisöstämme jatkuu yhä edelleen vahvana, josta Satu kirjoitti kattavasti Kehrääjässä aiemmin tänään julkaistussa mielipidekirjoituksessaan.

Stonewallin ensimmäisenä muistopäivänä, 27.6.1970, järjestettiin Chicagossa historian ensimmäinen Pride-kulkue. Ajankohdaksi valikoitui 27. päivä siksi, että kyseessä oli kesäkuun viimeinen lauantai, kuten oli myös sinä yönä, kun New Yorkin poliisi tunkeutui Stonewalliin vuotta aiemmin. Los Angelesissa marssittiin seuraavana päivänä, tasan vuosi Stonewallin tapahtumien jälkeen. Tästä eteenpäin Prideja on marssittu joka vuosi ympäri maailman ja läpi koko kesän, laajentuen jatkuvasti uusiin maihin, kaupunkeihin ja alueille. Pridejen kasvaessa ja laajentuessa ne ovat myös kaupallistuneet vahvasti ja niiden mielenosoituksellinen ja kapinallinen perinne on päässyt pitkälti unohtumaan juhlien ja ilon peittäessä kaiken ikävän alleen edes pieneksi hetkeksi.

Asia johon olen kiinnittänyt viime aikoina erityistä huomiota on se, että vaikka julkisuudessa LHBTIQA+ -yhteisö on totuttu yhdistämään valkoisiin, cissukupuolisiin homomiehiin, niin yhteisömme historiassa korostuvat vahvat, periksiantamattomat, cissukupuoliset ja transsukupuoliset, naiset, jotka ovat usein olleet myös rodullistettuja. Ilman näitä naisia yhteisömme tuskin olisi siinä asemassa kuin missä se nyt on ja tätä historiaa meidän on syytä kunnioittaa entistä enemmän ja antaa näille naisille heidän ansaitsemansa arvostus ja tunnustus.

Modernin LHBTIQA+ -aktivismin keihäänkärkenä toimivat yhä edelleen naiset, joiden lisäksi eturintamalla seisovat ei-binääriset aktivistit. Yhteisömme sisällä marginalisoidut äänet, kuten naisten, sukupuolivähemmistöjen, useasti myös rodullistettujen, LHBTIQA+ -ihmisten ja seksityötä tekevien yhteisömme jäsenten äänet, jaksavat yhä vaatia oikeutta myös niiden puolesta, jotka eivät ole yhtä marginalisoituja. Se on syytä pitää mielessä ja muistaa antaa sille arvostusta myös silloin, kun sitä työtä tehdään eikä jättää kiitoksia odottamaan tulevaisuuden historiankirjoja.

Pridekuu 2020 on ollut kaikilla tavoin poikkeuksellinen ja tutut kulkueet, marssit, piknikit, yritysten ja yhdistysten tuenilmaisut sekä bileet ovat jääneet sivuun. Tämä perustellusti tuntuu monesta epämiellyttävältä ja yhteisön tuoma turva tuntuu taas vähän kaukaisemmalta. Toisaalta esimerkiksi transihmisten puolesta on järjestetty mielenosoituksia Suomessakin, minkä lisäksi olemme päässeet todistamaan kansainvälistä uutta, voimakasta antirasismin aaltoa, joka herättää taistelun ihmisoikeuksista aivan uudella tavalla. Yhdysvalloista maailmalle levinnyt Black Lives Matter -liike vaatii valtioita, yhteiskuntia, organisaatioita, yhteisöjä ja yksilöitä kohtaamaan oman rasisminsa ja purkamaan rasistiset rakenteet, liikkeet, organisaatiot ja ajatusmallit. Vahvana ihmisoikeusliikkeenä Black Lives Matter -liikkeellä on hyvin paljon yhtymäkohtia Pride-liikkeen kanssa, ei vähiten siksi, että molempien alkusysäyksen antoi poliisin systemaattinen väkivalta, ja sen yhteydessä on järjestettykin esimerkiksi massiivisia Black Trans Lives Matter -mielenosoituksia, joten yhtymäkohdat liikkeiden välillä eivät lopu lyhyeen.

Itse katson, että mielenosoittaminen, sekä yhteisömme jäsenten että laajemmin yleisten ihmisoikeuksien, yhdenvertaisuuden, syrjimättömyyden ja antirasismin puolesta, on paras tapa viettää Pridekuuta. Siihen on tänä kesäkuuna ollutkin kattavasti mahdollisuuksia ja loppukesä tulee todennäköisesti tarjoamaan niitä vielä paljon lisää. Minusta kunnioitamme juuriamme sekä Stonewallin muistoa parhaiten antamalla tukemme oikeuksiensa puolesta taisteleville. Tällä hetkellä tukemme tarvitsee Black Lives Matter, jonka tukemisen puolesta Pilvi Kuhmonen kirjoitti loistavasti Kehrääjässä aiemmin.

Ensimmäinen Pride oli mellakka, toinen mielenosoitus. Ehkä Pride-liikkeen tulisikin siirtyessään taas verkosta ulkoilmaan ottaa oppia historiastaan ja palata juurilleen, marssimaan kyltit kädessä huutaen, vaatien oikeutta ja tasa-arvoa kaikille, yhteisöllemme sekä muille marginalisoiduille, muiden reaktioita pelkäämättä. Stonewallin henki kun voi elää meistä jokaisessa, kunhan annamme sille mahdollisuuden.