Siiri Enoranta kirjoittaa sitä vastaan, mikä yhteiskunnassa ärsyttää

Siiri Enoranta kirjoittaa sitä vastaan, mikä yhteiskunnassa ärsyttää

Vuonna 2018 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla palkitun kirjailijan Siiri Enorannan kymmenes romaani Maailmantyttäret ilmestyi maaliskuussa. Kehrääjä haastatteli Enorantaa kirjan syntyprosessiin ja utopiakuvaukseen liittyen.

Maailmantyttäret kertoo viidestä tytöstä, jotka elävät 2130-luvulla. Kirjan tulevaisuuden maailma on kokenut romahduksen ja maailmansodan, joista se toipuu vähitellen. Toipuvasta maailmasta tulee paikka, jossa kapitalismia ei ole, luonto elpyy ilmastokriisin aiheuttamista muutoksista ja ihmiset ovat yhdenvertaisia. Enoranta muistelee, että kirjan idea syntyi neljä vuotta sitten tarpeesta tuoda toivoa dystopiaa kuvaavien kirjojen rinnalle:

“Halusin keskittyä kuvittelemaan parempaa maailmaa, ja olen kirjoittanut tämän kirjan, niin kuin usein kirjoitan, sitä vastaan, mikä meidän yhteiskunnassamme ärsyttää. Olen myös käynyt valtavasti keskusteluja ystävien kanssa ja pohdiskellut maailman tilaa, ja jostain sieltä ne ensimmäiset ideat ovat tulleet. Olen ollut varmaankin ärsyyntynyt siihen, että dystopioita on niin valtavasti ja utopioita ei ole juurikaan. Täytyyhän voida edes kuvitella millaista olisi, jos asiat olisivatkin paremmin.”

Kirjan maailmassa tapahtunut romahdus kytkeytyy vahvasti nyky-yhteiskunnan ongelmiin. Ikuisen talouskasvun tavoittelu, kuluttamiseen perustuva eläminen, resurssien epätasainen jakautuminen ja valtioiden hajoaminen toisistaan keskenään kilpailemalla ovat kaikki haasteita, jotka liittyvät ilmastokriisiin. Enoranta kertoo, että kirjan kirjoittaminen helpotti käsittelemään omaa ilmastoahdistusta ja siihen liittyviä tunteita:

“Oloni on helpottunut tosi paljon, koska olen kuvitellut tämän paremman maailman, ja olen antanut itselleni mahdollisuuden ja tilaisuuden uskoa ja ajatella, että asiat voivat myös mennä hyvin, kyllähän se on mahdollista. Ei kukaan meistä tiedä tulevaisuutta, ja on helppoa kuvitella, että kaikki tuhoutuu, varsinkin kun ne miljoonat dystopiat sitä kuvaa meille näyttävät. Mutta asiat voivat myös kääntyä parempaan suuntaan, ja oloni on toiveikkaampi sen suhteen. Ja toivon, että tämä kirja voisi edes jonkun pienen pisaran lisätä siihen mereen, joka on kaikkialla nouseva ihmisten yhteenliittyminen sen asian edessä, että me emme voi tuhota tätä maapalloa tähän tyyliin.”

“Pyrin aina kirjoittamaan kokonaisia henkilöhahmoja, joilla on monia erilaisia ominaisuuksia, joista yksi voi esimerkiksi olla seksuaalinen suuntautuminen. En halua kirjoittaa mitään pakollista kiintiöhomoa, jolla ei ole persoonallisuutta eikä kaarta.”

Kuten monessa Enorannan kirjassa, myös Maailmantyttärissä on henkilöitä, jotka kuuluvat sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön. Joillekin lukijoille Enorannan kirjat ovat voineet olla ensimmäisiä kotimaisia queer-henkilöiden elämää kuvaavia kirjoja. Enoranta kertoo tehneensä jo uransa alussa päätöksen kuvata sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen elämää kuin kenen tahansa muunkin:

“Pyrin aina kirjoittamaan kokonaisia henkilöhahmoja, joilla on monia erilaisia ominaisuuksia, joista yksi voi esimerkiksi olla seksuaalinen suuntautuminen. En halua kirjoittaa mitään pakollista kiintiöhomoa, jolla ei ole persoonallisuutta eikä kaarta. Tuntuu, että kirjani on otettu vastaan niin kuin olen toivonutkin. On kiitelty sitä, että kirjoitan seksuaalivähemmistöistä “kuin tavallisista ihmisistä”. Tietysti ihannemaailmassa sen pitäisi olla itsestään selvää.”

Utopiakuvaus näkyy myös Maailmantyttärien sateenkaarihahmojen elämissä. Kirjoitusprosessi sai Enorannan itsensä pohtimaan ennakkoluuloja ja asenteita niin nykyhetken kuin tulevaisuuden osalta:

“Huomasin, että jouduin tarkistamaan myös omia ennakkoluulojani. Yritin kirjoittaa utopiaa, jossa kaikki ovat oikeasti samanarvoisia, ja ihmiset eivät ole lähtökohtaisesti kovin ennakkoluuloisia. Jouduin joitakin kohtauksia kirjoittamaan uudestaan, koska olin tehnyt ne tästä päivästä ja näistä lähtökohdista käsin. Sen minkä ensin kuvittelin olevan aitoa yhdenvertaisuutta huomasinkin ehkä olevan suvaitsevaisuutta: että joku suopeasti suvaitsee toisen erilaisuutta sen sijaan, että ihmiset olisivat vain samalla viivalla kaikki erilaisina, kaikki samanlaisina. Toivon, että lopputuloksessa onnistuin välittämään sen, että Maailmankodin utopiassa ihmisillä on aito itsemäärittelyoikeus: jokainen saa määrittää oman identiteettinsä, ja sitä ei yritetä tulla ulkopuolelta ihmisille kertomaan.”

Kirjoittaessa pohdintaa herätti myös se, millaiseksi transihmisten asema tulee kehittymään tulevaisuudessa:

“Joselina, joka on transtyttö, tietää transihmisten historiassa tapahtuneesta syrjinnästä, mutta hän ei ole itse joutunut kokemaan mitään vastaavaa. Hän esimerkiksi huolettomasti kertoo deadnamensa tai “haamunimensä”, koska sillä ei vain ole hänelle negatiivista painolastia. Ajattelen, että varmasti Maailmankodissa on niitäkin, jotka eivät halua haamunimeään mainita, ja minua jännitti laittaa se sinne, koska meidän maailmamme ei todellakaan ole tämän asian suhteen valmis. Valtaosa ihmisistä ei vielä ymmärrä, että haamunimeä ei saa kysyä toiselta, jollei tunne todella hyvin sekä kyseisen ihmisen että tilanteen että taustat. Toivon sellaista tulevaisuutta, jossa kaikki voisivat olla niin rauhassa ja turvassa omia itsejään, että ehkä joissakin tapauksissa myös deadname on vain entinen nimi eikä mitään sen kummempaa.”

Vaikka kaikki Enorannan kirjoittamat kirjat eivät utopioita olekaan, vähemmistöhahmoille kirjojen maailmat ovat silti pääasiassa turvallisia:

“Tottakai on tärkeää kuvata myös vähemmistöjen kamppailua ja vaikeuksia, mutta minä olen halunnut kuvata myös iloa. Ja olen ollut niin kyllästynyt esimerkiksi meidän yhteiskuntamme homofobiaan, etten ole halunnut laittaa sitä kirjoihini. Tämä on ehkä sama juttu, että kirjoitan sitä vastaan, mikä meidän yhteiskunnassamme ärsyttää. Jospa vain annettaisiin kaikkien rakastaa keitä he haluavat.”