“Sekä transihmisyyteen että suomenvenäläisyyteen liittyy näkymättömänä olemista”

“Sekä transihmisyyteen että suomenvenäläisyyteen liittyy näkymättömänä olemista”

Kuvitus tai kuvan henkilö eivät liity juttuun. Kuva: Rhett Noonan / Unsplash

Oliver N. kirjoittaa henkilökohtaisia kokemuksiaan siitä, millaista on kuulua kahteen vähemmistöön ja millaisia ennakkoluuloja ja syrjintää hän on kohdannut vähemmistöasemansa takia.

Vähemmistöstressistä puhuttaessa mainitaan usein, että aivan oma lukunsa on useampaan eri vähemmistöön kuuluminen samanaikaisesti. Tunnistan itseni kuvauksesta, olenhan suomenvenäläinen transtaustainen mies. Kumpikaan näistä ominaisuuksistani ei näy päällepäin, sillä näytän aika tavalliselta valkoiselta cismieheltä. Nimeni ei särähdä kenenkään korvaan tai herätä muutenkaan ei-toivottua huomiota. Puheestani ei voi aksentin puuttumisesta johtuen päätellä, ettei äidinkieleni ole suomi. En koe olevani suomalainen ja puhun siksi itsestäni suomenvenäläisenä, jos tai kun minua pyydetään erikseen määrittelemään, olenko enemmän suomalainen vai venäläinen.

Synnyin keskisuuressa suomalaisessa kaupungissa 90-luvun puolessavälissä ja kasvoin monikulttuurisessa, köyhyyden täyttämässä nukkumalähiössä, jonka maineessa ei ollut kehumista. Vanhempani muuttivat Suomeen 90-luvun alkupuolella hieman ennen Neuvostoliiton hajoamista. Kasvoin alusta lähtien kahden kulttuurin välissä saaden siten suuren annoksen kumpaakin kulttuuria kuulumatta täysin kumpaankaan. Lähiössä asui suhteellisen paljon muitakin suomenvenäläisiä ja venäjänkielisiä ihmisiä, joten lapsuudenkodin ja -perheen lähipiirin kautta tuli kasvettua pääosin venäläisen ja entisten neuvostomaiden kulttuurien keskellä. Toki varhaiskasvatuksen ja myöhemmin koulun sekä opiskelu- ja työelämäni kautta olen ollut enemmän tekemisissä suomalaisten ja suomalaisen kulttuurin, enemmistön kanssa.

Omaan transsukupuolisuuteen herääminen oli kivuliasta. Se tapahtui kohdallani aika tyypillisen kaavan mukaan teini-iässä, joskin ensimmäisistä merkeistä olin tietoinen jo varhaisteini-ikäisenä. Transprosessiin lähdin nuorena aikuisena – tätä edelsi irtisanoutuminen työstä, muutto toiselle paikkakunnalle ja kaiken aloittaminen alusta. Koen, että nimenomaan transpoliklinikalla minut kohdattiin ensimmäisen kerran omana itsenäni enkä joutunut kertaakaan pyytelemään anteeksi tai sensuroimaan itseäni. Muistelen tätä kokemusta edelleen lämmöllä, sillä minulla on ainoastaan mukavia muistoja asiakkuudestani transpoliklinikalla.

Eräs mieleenpainuvimmista muistoista tutkimusjaksoltani oli yksi kolmesta keskustelustamme psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hän kertoi, että mikäli sattuisin olemaan kaksoiskansalainen, saisin tarvittavaa apua byrokratiasotkun selvittämiseen, kun saan transsukupuolisuusdiagnoosin ja prosessini on edennyt sen verran, että juridisen sukupuolen vahvistaminen tulee ajankohtaiseksi. Kyseinen tilanne oli ensimmäinen, kun minut kohdattiin auktoriteetin puolesta ennen kaikkea omana itsenäni sen sijaan, että minut nähtäisiin ensisijaisesti
tietyn ihmisryhmän edustajana.

“Täällä puhutaan ainoastaan suomea”

Mitä tulee tietyn ihmisryhmän edustajana nähdyksi tulemiseen – ennen kaikkea negatiivisessa mielessä – muistan sen alkaneen jo esikoulussa. Olin 5–6-vuotias, kun minulle tehtiin selväksi, etten kuulu tänne ja ettei kaltaisiani pitäisi olla Suomessa ollenkaan. Muistan elävästi, kuinka esikoulun opettajat tulivat ärsyyntyneinä huomauttamaan, että täällä sitten puhutaan ainoastaan suomea, jos erehdyimme toisen suomenvenäläisen lapsen kanssa kahden kesken ollessamme vaihtamaan pari sanaa venäjäksi. Vanhemmilleni päiviteltiin herkkyyttäni ja sitä, etten oikein löytänyt omaa paikkaani ryhmässä.

Esikouluajat menivät kaikesta huolimatta melko mutkattomasti, jos vertaa niitä peruskouluaikoihini. Kohtasin systemaattista kouluväkivaltaa heti ensimmäisen luokan ensimmäisellä viikolla, ja tätä kaikkea paskaa jatkui aina yhdeksännen luokan loppuun asti. Juuri koulutieni alussa minulle konkretisoitui, ettei suomenvenäläisten sekä muiden venäjänkielisten kokemaa syrjintää oteta tosissaan. Väitän niinkin, ettei sen olemassaoloa tunnustettu lainkaan, eikä tunnusteta tänä päivänäkään.

Kiusaaminen jatkui myöhemmin peruskoulun jälkeen. Ammattikoulussa luokkatovereiden sijaan kiusaajina olivat opettajat. Luokanvalvojani tiesi venäläistaustastani ja hänellä oli tapana mm. piikitellä minulle r****misestä, jos mokasin annetussa tehtävässä. Sanat r***ä ja r****minen ovat muuten edelleen yleisesti käytössä mediassa. Jälkimmäistä käytetään ilmaisemaan kaiken pilaamista, hajottamista. Peruuttamattomalla ja ennen kaikkea typerällä tavalla niin, ettei juuri mitään ole enää tehtävissä. Ensimmäiseksi mainittu taas on sateenvarjokäsite, jolla voidaan tarkoittaa venäläistä ihmistä, venäjän kieltä, Venäjän valtiota tai mitä tahansa muuta Venäjään, venäläisyyteen tai Itä-Eurooppaan liittyvää. Se muistuttaa käyttötavaltaan merkittävästi erästä toista herjaa, jota käytetään halventamaan transihmisiä tai muuten sukupuoltaan normeista poikkeavalla tavalla ilmaisevia ihmisiä.

Miltä venäläinen tai transihminen näyttää?

Jokainen transihminen ja seksuaalivähemmistöön kuuluva henkilö on joskus kokenut jonkinasteista vähemmistöstressiä ja tietää varsin tarkkaan, mitä sillä tarkoitetaan. Jokainen opettelee tulemaan sen kanssa toimeen ja kehittämään sen hallitsemiseen omannäköisiä selviytymiskeinoja. Minun kohdallani vähemmistöstressin jäsentäminen merkitsee sitä, että olen oivaltanut, kuinka paljon transtaustaisena miehenä elämiseen liittyvä vähemmistöstressi muistuttaa suomenvenäläisyyteeni liittyvää vähemmistöstressiä – sitä vähemmistöstressiä, jonka kanssa olen elänyt niin kauan kuin minulla on ikää.

Sekä transihmisyyteen että suomenvenäläisyyteen liittyy näkymättömänä olemista. Olen lapsesta saakka kipuillut sen kanssa, että olen kasvanut ja elänyt näkemättä ainuttakaan itseni kaltaista henkilöä julkisuudessa, näkyvässä asemassa. Sellaista, joka olisi menestynyt ja samalla tuonut suomenvenäläisyyttään esille positiivisella tavalla, stereotypioita rikkoen ja käyttämällä asemaansa nostamalla syrjintä laajempaan tietoisuuteen. Tai ollut vähintäänkin samassa asemassa kuin kuka tahansa enemmistöön kuuluva.

Suomenvenäläinen transtaustainen mies on monelle hämmentävä kohdattava. Uskon sen liittyvän ennen kaikkea siihen, että läsnäoloni saa keskustelukumppanin tajuamaan joutuneensa kasvotusten syrjivien asenteidensa kanssa, joita hän ei ole välttämättä koskaan tullut aikaisemmin ajatelleeksi. Häkeltynyt vastapuoli ei tyypillisesti osaa reagoida muuten kuin toteamalla yllättyneeseen sävyyn, ettei olisi tuota minusta osannut arvata – minähän puhun suomea tosi hyvin, enkä näytä venäläiseltä.

Minulle on edelleen varsin epäselvää, mitä venäläiseltä näyttämisellä tarkoitetaan. Miltä aito venäläinen näyttää? Ei varmaan ainakaan transmieheltä, joka on vieläpä aina tiennyt olleensa romanttis-seksuaalisesti kiinnostunut miehistä. Venäläisethän ovat kaikki homofoobikoita, eivätkä itse voi kuulua seksuaali-tai/ja sukupuolivähemmistöön? Toisaalta olen tavannut heitäkin, joiden silmissä transtaustani on nimenomaan elävä todiste venäläisten homofobiasta. Näitä henkilöitä yhdistää keskenään transfobinen ajattelutapa ja näkemys, ettei transsukupuolisuudessa voi olla kyse muusta kuin seksuaalivähemmistöön kuuluvan sisäistetystä homofobiasta.

Normeista poikkeamisen voi kääntää voimavaraksi

Sanotaan, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvat henkilöt kokevat enemmistöön kuuluvia todennäköisemmin yksinäisyyttä. Vähemmistöön kuuluvan yksinäisyys on siinä mielessä poikkeuksellista, ettei se ole sidottua tiettyyn elämäntilanteeseen tai kriisiin. Yksinäisyys on ollut minunkin kohdalla olennainen vähemmistöstressiini liittyvä asia. En aina itsekään osaa määritellä, onko yksinäisyys vähemmistöstressini syy vai seurausta siitä. Sen olen tästä huolimatta vuosien aikana oppinut, että yksinäisyyden ihmistenkin keskellä voi yrittää parhaansa mukaan kääntää voimavaraksi. Niin kliseistä kun tämä onkin.

Esimerkiksi minä en koe cisnormatiivisen elämäntyylin odotuksia paineineen kohdistuvan minuun – eikä vähiten siksi, koska minusta niin sanottujen perinteisten perhearvojen mukaan eläminen hääjuhlineen sekä lapsineen näytti absurdilta jo silloin, kun olin lapsi. Toki kritiikkini ei ole koskaan kohdistunut ydinperheisiin, arvovalintoihin tai perinteisiin itsessään, vaan ahtaisiin normeihin, joita pakotetaan kaikille vaikka väkisin.

Normeihin mahtumattomuus nähdään usein keskenkasvuisen yksilön kapinana ihan vain kapinoinnin ilosta. Minusta vähemmistöstressissä on kyse eniten juuri tämän ajattelutavan vaikutuksista. Kielteinen huomio, asiaton palaute kanssaihmisiltä ja syrjintä sen kaikissa muodoissa ovat toki vastenmielisiä ilmiöitä ja raskas taakka kantaa. Väitän silti, että sietämättömintä vähemmistöstressissä on itse normeihin mahtumattomuus sellaisenaan, jatkuva tietoisuus siitä ettei ole sitä, mitä muut odottavat sinun olevan. Kun ei täytä ympärillä olevien odotuksia, joutuu asemaan, jossa jokainen ominaisuuteni nähdään jonkinlaisena kannanottona. Protestina, huomionhakuna tai jälleen yhtenä yrityksenä “olla parempi kuin muut”.

Yksi kommentti ““Sekä transihmisyyteen että suomenvenäläisyyteen liittyy näkymättömänä olemista”

Kommentointi ei ole käytössä.