Pride-liputuksen lisäksi tarvitaan tekoja – niin pienissä kuin suurissa kunnissa

Kuva on otettu kirjoittajan kotipaikkakunnalta, alle kahden tuhannen asukkaan Miehikkälästä. Kuva: Utu-Taival Matzon.

Lukijamme vaatii Pride-liputuksen lisäksi konkreettisia toimia LHBTQIA-yhteisön hyväksi. Yksi näistä toimista olisi lisätä tietoa vähemmistöasioista varsinkin pienillä paikkakunnilla, joissa monet vähemmistöön kuuluvat joutuvat elämään kaapissa.

Turun sateenkaarisuojatien kohtalosta turhautuneena ihmiset ympäri Suomen tekivät lauantaina 12.6. katuliiduilla omia sateenkaarisuojateitään ja Pride-aiheisia teoksiaan Pinkkipesua vastaan -tempauksessa. Kävin itsekin tekemässä Oodin eteen teoksiani muistuttamaan, että me olemme täällä ja että me olemme kyllästyneet pinkkipesuun.

Pinkkipesulla tarkoitetaan sitä, kun jokin taho käyttää LHBTQIA-ihmisiä ja LHBTQIA-yhteisön symboleita oman imagonsa parantamiseen ilman, että taho toimii mitenkään LHBTQIA-yhteisön hyväksi. Tällaista toimintaa on esimerkiksi se, että jokin yritys julkaisee Pride-tuoteperheen samaan aikaan, kun se syrjii esimerkiksi transsukupuolisia ihmisiä työnhaussa tai kun yrityksen työntekijät joutuvat olemaan kaapissa työyhteisön vähemmistövihan vuoksi.

Pride-liput ja sateenkaarisuojatiet ja muut vastaavat ovat pieni teko, pieni symboli, eivätkä ne saa korvata oikeita tekoja yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien eteen. Pride-liput eivät poista sitä, että tälläkin hetkellä Suomessa ties kuinka monta nuorta joutuu menemään nukkumaan pelossa, kun vanhemmat eivät hyväksy heitä. Tälläkin hetkellä ties kuinka monta ihmistä joutuu elämään turvattomuudessa, sillä yhteiskunnan silmissä LHBTQIA-ihmiset ovat muka jotenkin huonompia kuin cisalloheterot. Näitä asioita pinkkipesu ei muuta.

Me tarvitsemme tekoja. Me tarvitsemme sitä, että ihmiset, toimijat ja kunnat tekevät oikeasti, aktiivisesti ja periksiantamattomasti työtä sen eteen, että kaikilla olisi viimeinkin turvallista ja että kaikilla olisi oikeasti oikeuksia. Että koulussa opetettaisiin, että on olemassa muitakin kuin cissukupuolisia ja heteroseksuaaleja. Että kaikkialla kiinnitettäisiin huomiota kielenkäyttöön ja käytäntöihin. Että olisi turvallisia tiloja, joissa kaikki voisivat olla omia itsejään. Että jokaisen olisi turvallista elää ilman pelkoa väkivallasta. Että tulisi kohdatuksi kunnioittavasti kaikissa palveluissa. Että ketään ei pakotettaisi mihinkään muottiin.

Kirjoittajan piirros Helsingin Oodi-kirjaston edessä. Kuva: Utu-Taival Matzon

Toisinaan kun mietin kotipaikkakunnalleni, alle kahden tuhannen asukkaan Miehikkälään palaamista, tajuan sen voivan olla turvallisuuteni kannalta riski. En haluaisi palata takaisin kaappiin, vaan haluaisin olla oma itseni täysin anteeksipyytelemättömästi. Tahtoisin voida puhua avoimesti muunsukupuolisuudestani, aseksuaalisuudestani ja panromanttisuudestani ilman, että tarvitsisi pelätä, joudunko katumaan sitä. Ilman, että minun tarvitsisi miettiä, vaikuttaako se tapaan, jolla muut suhtautuvat minuun tai että saisinko enää töitä Miehikkälästä sen jälkeen. Mutta kun kuuntelee, kuinka ihmiset pienillä paikkakunnilla puhuvat LHBTQIA-ihmisistä, sitä pakostakin alkaa pelkäämään, mitä jos palaaminen omaan rakkaaseen kotikuntaan olisikin huono idea.

On väsyttävää ajatella, että päätyisi olemaan se ainoa, joka tekee töitä sen eteen, että paikkakunnalla ihmiset hyväksyisivät oikeuteni olla oma itseni, sen että kaikki saisivat elää ilman pelkoa. Mutta kuinka muutosta voisi edes syntyä, jos sitä ei kukaan tee?

Kun mietin Miehikkälää ja LHBTQIA-ihmisiä, tajuan, etten tiedä montaakaan sateenkaarevaa ihmistä Miehikkälästä. Monille saattaisi olla helppoa tuudittautua siihen ajatukseen, että ehkäpä pienillä paikkakunnilla kaikki vain sattuvat olemaan cissukupuolisia alloja heteroseksuaaleja. Todellisuudessa kaikkialla on ollut aina LHBTQIA-ihmisiä, mutta he eivät välttämättä ole voineet olla ulkona kaapista siksi, että se on ollut liian vaarallista. Suren sitä, että tälläkin hetkellä ympäri Suomea pienillä paikkakunnilla on LHBTQIA-ihmisiä, jotka joutuvat miettimään, voivatko he koskaan tulla kaapista ulos niin kauan kuin asuvat kotipaikkakunnallaan.

Varsinkin pienillä paikkakunnilla, joilla koko kylä kasvattaa lapsia ja nuoria, saa jatkuvasti kuulla, miten täytyy käyttäytyä sen perusteella, mihin muottiin on joutunut muiden pakottamana. Kaikkialta tulee tiukasti ja painostavasti ohjeita siitä, miten olla oikealla tavalla sitä, mitä ei edes ollut. Kun paikkakunnalla kukaan ei tiedä sanoja meille, jotka eivät sovi tähän muottiin, ei niitä voi itsekään löytää.

Jo tämän vuoksi tarvitaan tietoutta ja töitä paremman huomisen eteen erityisesti pienillä paikkakunnilla – jotta kukaan ei joutuisi pelkäämään, jotta kukaan ei joutuisi piiloutumaan, jotta kukaan ei joutuisi hajottamaan itseään, jotta kukaan ei joutuisi kohtaamaan vihaa vain siksi, että on oma itsensä. Jokainen meistä on arvokas, mutta tällä hetkellä toiset ovat yhteiskunnan silmissä arvokkaampia kuin toiset. Siksi vietetään Prideä. Siksi liputetaan sateenkaarilipuilla. Siksi järjestetään mielenosoituksia ja Pride-kulkueita. Niitä on olemassa siksi, jotta ihmiset huomaisivat meidät ja jotta me saisimme äänemme kuuluviin.

Kuva on otettu kirjoittajan kotipaikkakunnalta Miehikkälästä. Kuva: Utu-Taival Matzon.

Olen miehikkäläinen henkeen ja vereen ja haluaisin vain kovasti palata takaisin rakkaalle kotipaikkakunnalleni tehdäkseni töitä sen eteen, että edes Miehikkälässä ihmisillä olisi turvallinen tila olla oma itsensä ilman pelkoa. Unelmani on, että joskus jonakin kauniina päivänä voisin palata asumaan Miehikkälään ja tehdä töitä nuorten parissa sosionomina. Haaveilen siitä, että voisin työskennellä sen eteen, että Miehikkälä olisi hyvä paikka myös sateenkaareville nuorille. Tahtoisin niin kovasti tarjota kaikille heille turvaa ja vapautta, rauhaa ja iloa.

Uneksin siitä, että jonakin päivänä voisin nähdä Miehikkälässäkin Pride-lippuja ja sateenkaaria, että jonain päivänä voisin kokoontua ihmisten kanssa Miehikkälässä Pride-tapahtumaan, että jonakin päivänä olisi kerhoja ja ryhmiä, joissa Miehikkälän LHBTQIA-ihmiset voisivat olla ja keskustella ja viettää aikaansa. Ja että tällaista olisi myös muualla Suomessa, jokaisella pienellä paikkakunnalla, jotta jokainen voisi sanoa rohkeasti omassa kotikunnassaan, ääni värähtämättä, että ei ole cis tai hetero eikä joutuisi pelkäämään sen jälkeen hetkeäkään.

Siksi minä olen pinkkipesua vastaan. Siksi meidän täytyy toimia ja tehdä töitä. Emme tarvitse enää yhtäkään tyhjää lupausta tai kaunista korulausetta. Nyt on tekojen aika.

Ja kaikille teille LHBTQIA-ihmisille pienillä paikkakunnilla: te ette todellakaan ole yksin. Te olette arvokkaita ja hyviä. Kaikki järjestyy vielä.

Teksti on julkaistu aiemmin kirjoittajan omassa Facebook-profiilissa, ja alkuperäistä tekstiä on editoitu Kehrääjää varten.