“Kuvaile minulle miten masturboit?” – transnuorten asema hoitojärjestelmässä on synkkä

Kuvitus: Kajo Rauni

Varoitus: lukiessa suosittelemme käyttämään harkintaa, sillä teksti voi järkyttää lukijoita. Tekstissä käsitellään muun muassa lääketieteellistä valtaa ja sen käyttöä, lapsen seksuaalisen koskemattomuuden mahdollisia loukkauksia sekä transnuoriin kohdistettuja toimenpiteitä.

Nuorten transihmisten diagnosoinnista vastaavat transpoliklinikat ovat pitkään toimineet hyvin vähällä julkisuudella. Vanhempien mukaan tämä on mahdollistanut loukkaavien ja kyseenalaisten toimintatapojen vakiintumisen kyseisissä yksiköissä.

Nuori tyttö kävelee huoneeseen, istuu alas äitinsä kanssa ja katselee ympäriinsä. Jännittää, tilanne on vieras. Ympärillä on kolme täysin tuntematonta aikuista, joista yksi, miespuolinen lääkäri, johtaa keskustelua. Keskustelun lomassa mieslääkäri kääntyy tytön puoleen ja vaatii tätä selittämään, mitä tämä ajattelee alastomasta kehostaan katsoessaan peiliin. Tyttö alkaa itkeä, ja tämä hämmentää henkilökunnan, joka ei voi ymmärtää tytön reaktiota. Milla on tapahtuman ajankohtana 13-vuotias.

Henkilökunta ei myöhemminkään ymmärrä, miksi Millan reaktio oli niin voimakas. Samoin henkilökunta ei voi ymmärtää, miksi alle 15-vuotiasta tyttöä ahdistaa kertoa erektioistaan, peniksestään tai virtsaamisestaan tuntemattomille aikuisille. Hämmennystä aiheuttaa myös se, että kysymykset “miltä sinusta tuntuu kun joudut olemaan aina oikeasti poika?”, “kuinka paljon inhoat itseäsi koska olet poika?” ja “missä määrin koet, että olisi parempi olla kuollut kuin poika?” satuttavat nuorta tyttöä. Henkilökunta edustaa Suomen johtavaa auktoriteettia transnuorten diagnostisessa prosessissa, tahoa, jonka osaamisen ja ymmärtämisen tulisi olla korkeimmalla tasolla koko maassa.

Suomessa transihmisten terveydenhoidon diagnosointivastuu on jaettu lakiin perustuvalla asetuksella kahdelle vastuuyksikölle. Aikuisten osalta nämä vastuuyksiköt ovat Helsingissä toimiva SIT-poliklinikka (sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikka) sekä Tampereella toimiva TRANS-poliklinikka. Alaikäisten transihmisten osalta diagnostisista toimenpiteistä vastaavat Helsingin SIT-poliklinikka ja Tampereella toimiva EVA-yksikkö (erityisen vaikeahoitoisten alaikäisten psykiatrinen tutkimus- ja hoitoyksikkö). Helsingistä poiketen EVA-yksikkö ei ole erikoistunut ainoastaan transnuorten hoitoon, vaan se diagnosoi ja hoitaa muun muassa poikkeavan väkivaltaisia alaikäisiä sekä muita alaikäisiä, jotka tarvitsevat sen verkkosivujen mukaan “vakavien mielenterveydellisten ongelmien vuoksi turvaosasto-olosuhteita”.

Puhekielessä transihmisten hoidon diagnostisesta prosessista vastaavista yksiköistä käytetään nimitystä transpoli. Transpolien käytännöt ovat herättäneet keskustelua vuodesta toiseen, mutta yleensä keskustelut on käyty aikuisten kokemusten ja aikuisia diagnosoivien yksiköiden käytänteiden pohjalta, kun taas nuorten yksiköt ja kokemukset ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Kehrääjä haastatteli nuorten transpoleilla asioineita perheitä sekä nuoria, jotka ovat aiemmin olleet asiakkaina nuorten transpoleilla. Haastatteluissa paljastui, että poliklinikoiden käytännöt ovat hyvin erikoisia: nuorilta kysytään epäasiallisilta vaikuttavia kysymyksiä, iältään huomattavasti suojaikärajan (16 vuotta) alla olevia nuoria painostetaan hankkimaan seksuaalisia kokemuksia, ja nuoria kohdellaan diagnostisessa prosessissa hyvin epäkunnioittavasti.

Suurin osa haastateltujen perheiden nuorista on elänyt oikeassa sukupuolessaan vuosia ennen transpolille hakeutumista, ja esimerkiksi lasten juridisia nimiä oli muutettu kattavasti ennen transpolilla asiointia tai sen aikana. Tästä huolimatta heitä oli kutsuttu transpoleilla syntymänimillä ja puhuteltu syntymässä määritellyn sukupuolensa edustajina.

Haastateltujen lasten sekä vanhempien nimiä on muutettu haastateltavien yksityisyyden suojaamiseksi.

Uhkakuvat ja stereotypiat vahvassa roolissa transpoleilla

Useat Kehrääjän haastattelemat vanhemmat ovat kertoneet, että heiltä tivattiin transpolilla näkemystä siihen, miksi tilastot ovat muuttuneet ja aiemmin transtaustaisten tyttöjen muodostama enemmistö hakeutujista oli muuttunut transtaustaisten poikien muodostamaksi enemmistöksi. Tilastollisesti kyse on faktasta, sillä syntymässä naiseksi määriteltyjen hakeutuminen hoitoihin on kasvanut ja monilta osin ohittanut syntymässä mieheksi määriteltyjen hoitoon hakeutuvien määrän, sekä nuorten että aikuisten puolella, mutta syytä muutokselle ei ole kyetty kuin teorisoimaan. Teorioita muutoksen syistä ovat esimerkiksi se, että kyse olisi tiedon lisääntymisestä ja stigman hälvenemisestä tai se, että syntymässä mieheksi määriteltyjen henkilöiden transition jälkeen kokema syrjinnän uhka lisää pelkoa ja hidastaa päätöstä hakeutua hoitoprosessiin. Varmaa tietoa ei kuitenkaan ole saatavilla, joten vanhemmat eivät voineet tietää mistä muutos johtuu ja siten antaa perusteltua vastausta.

Perheet kuvailivat myös tulleensa koko prosessin ajan kyseenalaistetuksi henkilökunnan toimesta. Esimerkiksi 15-vuotiaana transpoliprosessinsa aloittaneen Mikon vanhempi kertoo, että hänelle oli kuvailtu hyvin raadollisesti miten falloplastia toteutetaan ja kuinka “virtsaputki venytetään rakennettavaan penikseen ja niitä joutuu aina korjailemaan, eivätkä ne juuri koskaan toimi kunnolla”. Mikon vanhempi kuvaili, että pelottelulta tuntuva kuvailu sai hänet kokemaan, että heille välitettiin viestiä siitä, ettei Mikko voinut mitenkään olla transsukupuolinen, sillä hän ei ollut ajatellut tällaisia leikkauksia ja niiden seuraamuksia etukäteen. Toinen lääkäri taas kysyi Mikon vanhemmalta tapaamisessa, onko Mikko ajatellut sitä, että “hän olisi aika lyhyt mieheksi”. Mikon vanhemman mukaan heitä oli muistettu myös varoittaa jokaisella tapaamisella, että prosessi voisi katketa koska tahansa. Lopuksi vuosien diagnostinen prosessi päätettiin siihen, että Mikolle kerrottiin, ettei tämä voi saada diagnoosia, sillä hänen harrastuksensa olivat liian “tyttömäisiä” ja koska hänellä ei ollut saman ikäisiä poikia kavereina.

Myös Millan äiti kertoo vastaavista kokemuksista. Millan äidin mukaan transpolilla oli jatkuvasti huomautettu, että blokkerihoidot sekä mahdolliset hormonikorvaushoidot vaikuttaisivat vaginoplastiaa varten saatavilla olevan peniskudoksen määrään ja heikentäisivät mahdollista leikkaustulosta. Tämä siitäkin huolimatta, että vaginoplastiassa on olemassa myös leikkaustekniikoita, joissa peniskudoksen määrä ei ole määräävä tekijä leikkauksen onnistumiselle. Lisäksi Millan äitiä oli peloteltu Millan lapsettomuudella, johon äiti oli vastannut olevansa tietoinen asiasta, erityisesti koska valtio vaatii transihmisiltä yhä lisääntymiskyvyttömyyttä juridisen sukupuolen korjauksen yhteydessä.

Vahingoittamista, virhekirjauksia ja rikosilmoituksia

Monet vanhemmat kertovat haastatteluissaan, että transpoleilla on ollut heidän kohdallaan käytäntönä, että lapsista käytetään näiden vanhaa nimeä, niin sanottua deadnamea. Lapsia myös puhutellaan transpoleilla syntymässä määritellyn sukupuolensa edustajina riippumatta siitä, onko lapsen juridista nimeä muutettu, tai siitä, onko lapsi elänyt oikean sukupuolensa edustajana ennen transpolin asiakkuuden alkamista vai ei. Millan äiti kertoo, että hänen tyttärensä on transpolin silmissä ollut cissukupuolinen poika loppuun saakka ja että hänen “oikean elämän kokeensa” oli katsottu alkavaksi vasta sitten, kun diagnoosi oli asetettu. “Oikean elämän kokeella” tarkoitetaan tilannetta, jossa henkilö transitioituu sosiaalisesti ja elää omassa sukupuolessaan tietyn ajan, yleensä vuoden, jonka aikana katsotaan, sopiiko transitioituminen hänelle vai ei. Milla oli kuitenkin elänyt tyttönä kotona, koulussa ja harrastuksissa jo vuosia ennen transpolille hakeutumista ja hänen juridinen nimensäkin oli muutettu tytön nimeksi. Tästä huolimatta transpoli valvoi kuukausittain sitä, että oliko Milla “elänyt nyt sitten tyttönä” diagnoosin jälkeen.

Useat vanhemmat kertoivat Kehrääjälle, että transpoleilla oli tapana kirjata vääriä kirjauksia potilaskertomuksiin – kirjauksia, jotka olivat ristiriidassa tosiasioiden kanssa. Esimerkiksi transpoika Ilarin vanhemmat Asko ja Helena kertovat, että heidän asioidessaan transpoliklinikalla lapsen kertomus siitä, kuinka hän oli alle kouluikäisenä kertonut olevansa transpoika, oli merkitty potilaskertomuksiin siten, että äiti olisi sanonut lapselle tämän olevan transsukupuolinen. Todellisuudessa Helena oli tuolloin sanonut, että on myös hyväksyttävää olla poikamainen tyttö, äitikin oli ikäisenäsi. Helenan kommenttia oli käytetty pohjana kun lapsen sukupuolta oli kyseenalaistettu, tarjoten tälle mahdollisuutta että Ilari oli äitinsä tavoin “vain poikamainen tyttö”, mutta aiempaa, lapsuutta koskevaa kirjausta ei potilaskertomukseen korjattu. Henkilökunnan mukaan asiaa ei voinut enää korjata. Millan äiti taas kertoo, kuinka hänen pyyntönsä jatkaa diagnostista prosessia rinnakkain suositellun terapian kanssa oli kirjattu Millan potilastietoihin merkintänä “äiti vastustaa terapiaa”.

Nuoria on perheiden mukaan myös henkisesti vahingoitettu transpolin henkilökunnan toimesta. Transpoika Aleksin äiti kertoo, että nuorta oli arvosteltu vaatteista puhetapaan ja tältä oli odotettu aina hyvin stereotyyppistä mieheyttä ja maskuliinisuutta, jota sitten henkilökunta arvosteli. Tämän lisäksi hoitaja oli todennut pojalle kesken prosessin kysymyksen:

– Miltä sinusta tuntuu, kun et tule koskaan olemaan yhtä hyvä kuin oikeat miehet?

Monet muut perheet vahvistavat Aleksin tarinan omissa haastatteluissaan. Miehuuden tai naiseuden kyseenalaistaminen ja transsukupuolisuuden esittäminen “puutteellisena versiona” mieheydestä ja naiseudesta toistuivat haastattelusta toiseen, vaikka haastattelut toteutettiin toisistaan erillisinä.

Joissain tapauksissa transpoliklinikan toiminta on sisältänyt myös hyvin järeitä otteita, kuten lastensuojelu- ja rikosilmoituksen laatimista. Millan äiti kertoo, että heidän saatuaan hankittua niin sanotut “hormoniblokkerit”, eli murrosikää jarruttavat hoidot, toiselta lääkäriltä transpolin hidastelun takia, oli transpoli tehnyt äidistä sekä lastensuojeluilmoituksen että rikosilmoituksen. Poliklinikan rikosilmoitus sekä lastensuojeluilmoitus koskivat Millan saamaa blokkerihoitoa, vaikka blokkerihoidon oli määrännyt laillinen, suomalainen lääkäri. Ilmoitukset eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään seurauksiin poliisin tai lastensuojelun toimesta, mutta vastaiskuna transpoli katkaisi Millan diagnostisen prosessin vedoten hitaasti edistyvään historiakartoitukseen. Millan historiakartoituksen oli kuitenkin ilmoitettu aiemmin edistyneen hyvää vauhtia ja Millan kirjoittamaa elämäkertatekstiä oli kehuttu. Kysyttäessä, millainen olisi ollut sitten hyväksyttävä kartoituksen etenemisvauhti, oli kartoittajan vastaus ollut paljon puhuva: kestot ovat yksilöllisiä, eikä Millalla ollut mitenkään poikkeuksellista määrää käyntejä kartoituksen vaiheeseen nähden. Silti tämä oli transpolin mukaan Millan diagnostisen prosessin keskeyttämisen syy.

Painostamista seksuaalisiin kokeiluihin ja masturbaatiokyselyitä

Kuva: Kajo Rauni

Yksi huolestuttavimmista haastatteluissa esiin nousseista piirteistä oli tapa, jolla lapsia painostettiin puhumaan alastomista kehoistaan, genitaaleistaan sekä seksuaalisuudestaan vieraille aikuisille. Tämän lisäksi haastatteluissa toistui kertomus siitä, kuinka erittäin nuoria lapsia oli kannustettu hankkimaan seksuaalisia kokemuksia ennen diagnostisen prosessin suorittamista loppuun ja hoitojen aloittamista.

Erään haastateltavan perheen mukaan heidän tutkimushetkellä 13-vuotiasta poikaansa oli kannustettu hankkimaan seksuaalisia kokemuksia, jotta “tietää mistä jää paitsi jos/kun seksuaalisuus prosessin myötä muuttuu/valjuuntuu”. Vanhempien mukaan on käsittämätöntä, että näin nuorta teiniä pitäisi kannustaa hankkimaan seksuaalisia kokemuksia. Toisen pojan äiti taas kertoo, että transpoli oli tulkinnut lapsen seksuaalisen kehityksen viivästyneeksi, kun poika ei ollut ollut vaginallisessa, penetratiivisessa yhdynnässä vielä 15-vuotiaana. Suomessa lapsia suojaamaan laadittu seksuaalinen suojaikäraja on 16 vuotta.

Useat haastateltavat ovat myös kertoneet, kuinka transpolilla lapsia on pyydetty kertomaan, masturboivatko he vai eivät, sekä myös kuvailemaan, miten he masturboivat, jos sitä tekevät. Kaikki lapset, joilta tätä on kysytty, ovat olleet kyselyhetkellä alle 16-vuotiaita, eli alle Suomen valtion suojaikärajan. Käytäntö on myös pitkäkestoinen, sillä osa haastateltavista on kokenut tätä jo 2010-luvun puolivälissä. Alaikäisten transihmisten diagnostiset prosessit ovat Suomessa olleet mahdollisia vasta vuodesta 2011 alkaen.

Lapsia on myös pyydetty transpolin henkilökunnan toimesta kuvailemaan yksityiskohtaisesti, miltä heidän alastomat kehonsa näyttävät peilissä, sekä pyydetty kertomaan, millaisia tuntemuksia mikäkin kohta heidän alastomassa kehossaan heissä herättää. Tämän lisäksi lapsille on suoritettu muun muassa tarpeettomia gynekologisia kokeita, ja lapsia on pyydetty arvioimaan, onko perheen ja suvun historiassa esiintynyt seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. 

“Kiitos traumoista Transpoli, never forget”

Suurin osa vanhemmista katsoo, että transpolien toiminta heitä sekä heidän lastaan kohtaan on ollut asiatonta ja loukkaavaa. Näkemykset eivät poikkea merkittävästi diagnoosin saaneiden lasten ja heidän vanhempiensa sekä niiden lasten ja heidän vanhempiensa kohdalla, joilla diagnoosi on syystä tai toisesta evätty.

Vanhemmat katsovat, että transpoliklinikan toiminta on vahingoittanut heitä sekä heidän lastaan siten, että jäljet ovat pitkäkestoisia. Yksi äideistä kertoo Kehrääjälle, että näkee transpolijärjestelmän olevan ihmisoikeuksien vastainen järjestelmä, joka ei ole olemassa transihmisiä vaan heitä pelkääviä cisihmisiä varten. Äiti ilmoitti nimimerkikseen “Kiitos traumoista Transpoli, never forget”.

– Nykyinen Transpolien toiminta on lasten- ja ihmisoikeuksien vastaista. Ihmettelen suuresti, miten 2000-luvun sivistysvaltiossa annetaan nuoriamme kohdella näin? Se lisää syrjäytymisen ja itsemurhien riskiä. Suomalainen transpolisysteemi on verrattavissa kidutukseen. Se on byrokraattien järjestelmä, jonka tarkoitus ei ole hoitaa transihmisiä, vaan sen sijaan karsia heistä mahdollisimman moni pois. Transpoli ei ole transihmisiä varten, vaan heitä pelkääviä cissukupuolisia.

Ilarin vanhempien viesti on saman kaltainen. Helenan ja Askon mukaan transpolilla vaikutti siltä, että prosessissa ei ollut kyse transsukupuolisuuden diagnosoimisesta, vaan enemmänkin siitä, että pyrittiin etsimään syitä, miksi lapsi ei ole transsukupuolinen.

– Tuntuu, että koko prosessissa on kyse erilaisten syiden etsimisestä sille, miksi lapsi on transsukupuolinen. Se vaihtoehto, että transsukupuolisuus olisi synnynnäinen ominaisuus, jota ei voi muuttaa, tulee vasta viimeisenä mahdollisuutena. Sitä ennen on käytävä läpi sysimusta syytösprosessi – niin lapsen kuin vanhempien.

Asko ja Helena myös katsoivat, että lapsen kertomalla ei ollut mitään merkitystä, ja että prosessi vaikutti ennakkoon suunnitellulta.

– Emme halua uskoa, että polin työntekijät ovat lähtökohtaisesti jotenkin pahantahtoisia, mutta toimintakulttuuri ja koko tutkimusprosessi on tällä hetkellä täysin epäeettinen ja epäinhimillinen. Lapsen kokemus sukupuolestaan on vakaa ja vahva, mutta lapsen tai meidän kertomalla ei ollut mitään väliä. Koko arviointikäynti tuntui meistä ennalta käsikirjoitetulta, he tiivistävät.

Jos turvallinen reitti tehdään mahdottomaksi, turvattomista tulee houkuttelevia

Moni vanhempi kertoi haastattelussa tutkineensa ulkopuolisten hoitopolkujen mahdollisuuksia, mutta useasti ne olivat osoittautuneet hyvin kalliiksi ja sitä kautta vaikeiksi saavuttaa. Transpolin oli myös koettu vieneen niin paljon perheiden voimavaroja, että voimia uusiin yrityksiin tai selvityksiin ei vain ollut.

Osa vanhemmista oli hakeutunut avun piiriin toisia reittejä pitkin. Muun muassa Millan äiti kertoo, että he olivat pitkään selvittäneet mahdollisuutta hoitaa prosessi ulkomailla, maissa joissa suhtautuminen transnuoriin olisi erilainen. Se oli kuitenkin näyttänyt epätodennäköiseltä ratkaisulta heidän osaltaan, sillä ulkomaille muutto olisi ollut hyvin kallis ja vaikea prosessi. Äidin mukaan heidän mielenterveytensä jäljellä olevat rippeet oli lopulta pelastanut suomalainen yksityislääkäri, joka oli kirjoittanut Millalle puberteettiblokkerien reseptin.

Toisten vanhempien mukaan transpolin toiminta johtaa siihen, että hoitoja hankitaan epävirallisia reittejä pitkin, jotka eivät ole yhtä turvallisia kuin viralliset. Eräs äiti rinnasti tilanteen abortteihin, joiden kieltäminen ei ole poistanut niitä, mutta on johtanut turvattomien käytänteiden yleistymiseen.

– Vähän kuten abortti, jos se kielletään, niitä tehdään edelleen laittomasti, eikä niin turvallisesti. Epätoivoiset ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja, valitettavasti. Nuori hyötyisi hormonihoidosta ja myöhemmin myös mastektomiasta.

Transpolit syyttävät tarkoitushakuisesta negatiivisesta julkisuudesta

Artikkelin julkaisun jälkeen Kehrääjälle toimitettiin TAYS nuorisopsykiatrian ylilääkäri Riittakerttu Kaltialan sekä HUS nuorisopsykiatrian linjan vastaavan ylilääkäri Laura Häkkisen allekirjoittama vastaus, jossa pyydetään Kehrääjää harkitsemaan, että onko “eettistä viitata työntekijöihimme esitetyillä väitteillä”.

– Koemme hankalana, että ylipäätään päätätte lähteä tekemään juttua, jonka jo etukäteen arvelette olevan luonteeltaan syyttävä ja arvioitte jopa mainehaitaksi. Koemme, ettei tällainen tarkoituksenhakuisesti negatiivinen julkisuus koidu potilaidemme parhaaksi. 

Kehrääjä ei ole arvioinut jutun olevan syyttävä tai tuovan mainehaittaa yksiköille. Kehrääjän toimitus on katsonut, että yksiköiden saama julkisuus on negatiivista ja siksi tarjonnut oikeuden samanaikaiseen kuulemiseen, kuten journalistin ohjeissa vaaditaan.

Ylilääkärit kiistävät useiden perheiden kertomukset siitä, että yksiköissä kannustettaisiin lapsia ja nuoria hankkimaan seksuaalisia kokemuksia. Ylilääkärien mukaan nuoruusikäisten terveydenhuollossa seksuaalisuuden teemat ja seksuaaliterveys ovat aina ajankohtaisia ja ylilääkärien mukaan niitä käsitellään yksiköissä ikätasoisesti, varhaisnuorten kanssa eri tavalla kuin myöhäisnuoruusikäisten.

– Lasten kanssa saattaa olla aihetta, erityisesti mielenterveyden kontekstissa, selvittää mahdollisia kokemuksia vahingoittavista seksuaalisista rajanylityksistä. Nuoruusikäisten kohdalla on kuitenkin aina terveydenhuollossa tärkeää tarjota mahdollisuus seksuaalisuuden teemojen käsittelyyn, ylilääkärit toteavat.

Kysyttäessä siitä, onko lapsilta pyydetty arvioita perheessä tai suvussa mahdollisesti tapahtuneesta seksuaalisesta väkivallasta joka ei koske lasta itseään lääkärien näkemys on, että mahdollisista kaltoinkokelukokemuksista kysytään aina nuorisopsykiatrisessa arviossa.

– Nuoren mahdollisista kaltoinkohtelukokemuksista kysytään aina nuorisopsykiatrisessa arviossa. Myös toiseen henkilöön kohdistuvan väärinkäytöksen todistamiselle altistuminen on kehitysikäiselle kaltoinkohtelukokemus, ja sellaisesta on varmaankin voitu keskustella, ylilääkärit tarkentavat.

Puhuttaessa mahdollisista masturbaatiokyselyistä ylilääkärit esittävät näkemyksen, että asia olisi esitetty “tarkoitushakuisesti vääristellen” ja kyseenalaistavat sen eettisyyden. Muotoilu pohjautuu usean perheen sekä nuoren toisistaan erillisinä toteutettuihin haastatteluihin ja niissä annettuihin vastauksiin.

– Nuoren suhde omaan kehoonsa on nuoruusiän kehityksen tärkeä osa-alue, josta keskusteleminen on normaali osa nuorisopsykiatrista arviointia ja nuoruusikäisen terveyden laajaa arviointia yleensä. Nuoret tutustuvat kehoonsa myös itsetyydytyksen kautta. Itsetyydytyksestä keskustelu on normaali osa nuoruusikäisen terveyden arviointia. Itsetyydytyshän on positiivinen ja turvallinen tapa tutustua omaan seksuaalisuuteensa, ylilääkärit jatkavat.

Ylilääkärit kiistävät myös perheiden kertomukset siitä, että heidän lapsiaan on väärinsukupuolitettu sekä että heistä olisi käytetty vääriä nimiä osana diagnostista prosessia. Ylilääkäreiden mukaan lapsista käytetään sitä nimeä, mitä missäkin kontekstissa on toivottu, mutta virallisissa papereissa on pakko käyttää juridista nimeä. Kysyttäessä tavasta vaatia vanhempia selittämään esimerkiksi lähetteissä nähtävää sukupuolipainotusten muutosta tai toimintatavoista jotka vanhemmat kokivat pelotteluksi ja kyseenalaistamiseksi ylilääkärit toteavat vain, että riskeistä kertominen on heidän työtään.

– Terveydenhuollon velvollisuus on informoida potilaita ja alaikäisen potilaan huoltajia hoitojen sivuvaikutuksista, komplikaatioista ja mahdollisista haitoista. Monet terveydenhuollossa asioivat etsivät nykyään tietoa verkosta mutta eivät aina kykene siellä erottamaan tutkittua tietoa subjektiivisista kokemuksista tai disinformaatiosta, ylilääkärit toteavat.

Kommenttien lisäksi Kehrääjä pyysi transpoleilta tietoa siitä, montako lähetettä vuosittain poliklinikoille tehdään, moniko johtaa diagnostiseen prosessiin, mikä on diagnostisen prosessin kesto, kuinka monta diagnoosia asetetaan vuosittain, kuinka moni on alaikäinen diagnoosin saadessaan ja kuinka moni alaikäinen saa jotain lääketieteellistä hoitoa sukupuolidysforiaansa. Transpolien vastausten mukaan tilastoja on olemassa vain siitä, kuinka monta lähetettä tehdään vuosittain poliklinikoille. Helsingin osalta lähetteiden määrä oli vuonna 2019 197 ja vuonna 2020 94, Tampereen osalta taas vuonna 2019 140 ja vuonna 2020 100.

Juttua muokattu 19.3.2021 10:30 lisätty ylilääkärien kommentit uutiseen