Kommentti: Mihin katosivat tilastot?

Kuvituskuva: kuvakaappaus HUSn koulutusmateriaalista vuodelta 2018. Kuvasta on peitetty esityksen pitäneen lääkärin nimi

Kehrääjän artikkeli transnuorten ja heidän perheidensä kokemuksista alaikäisten transihmisten diagnostisista prosesseista vastaavissa yksiköissä on herättänyt paljon keskustelua. Artikkelista vastannut toimittaja pohtii kommentissaan sitä, miksi aikanaan olemassa olleita tilastoja ei enää ole ja toivoo, että myös hoitavat yksiköt osallistuisivat jatkossa keskusteluun avoimemmin.

Viime viikon lopulla julkaisimme tutkivan journalismin artikkelin, joka kartoitti alaikäisten transihmisten diagnosoinnista vastaavien yksiköiden, niin sanottujen transpolien, käytäntöjä niissä asioineiden perheiden kokemusten perusteella. Perheiden kokemukset olivat hyvin huolestuttavia ja niissä toistuivat kuvaukset tilanteista, joiden lääketieteellistä arvoa on vaikea ymmärtää. Tästä syystä kysyimme yksiköiltä kommentteja ja selityksiä kuvailluille käytänteille, mutta emme niitä juuri saaneet. Joiltain osin yksiköt jopa kiistivät kokemuksien olemassaolon täysin, vaikka niistä olivat kertoneet useat haastateltavat useiden vuosien aikavälillä.

Kokemusten huolestuttavuuden ja yleisyyden sekä asian tärkeyden huomioon ottaen on ollut hämmentävää seurata sitä, kuinka hoitavat yksiköt ovat suhtautuneet haastateltujen kokemuksiin sekä artikkeliin itseensä. Hoitavien yksiköiden vastaukset haastattelukysymyksiin saatiin vasta annetun takarajan jälkeen, kun artikkeli oli jo julkaistu. Vastauksissa jo pelkästään aiheen esille nostamiseen suhtauduttiin hyvin negatiivisesti ja käytänteiden lääketieteelliset perustelut olivat hyvin vähäisiä.

Kommenttien lisäksi kysyimme transpoleilta tilastoja siitä, kuinka monta lähetettä poliklinikoille tehdään vuodessa, kuinka moni johtaa diagnostiseen prosessiin, mikä on diagnostisen prosessin kesto, kuinka monta diagnoosia asetetaan vuosittain, kuinka moni on alaikäinen diagnoosin saadessaan ja kuinka moni alaikäinen saa jotain lääketieteellistä hoitoa sukupuolidysforiaansa. Yhteisessä vastauksessa, joka toimitettiin HUS Psykiatrian viestinnän nimissä, todettiin, ettei tilastoja ole tehty kuin lähetteiden määrästä. Vastauksessa kerrottiin myös, että vaikka tilastoja ei ole tehty, on suurin osa diagnoosin saaneista alaikäisiä ja että kaikki alaikäiset joille hoidot voidaan aloittaa ovat niitä alaikäisinä saaneet.

Saimme kuitenkin jälkikäteen tietää, että pyytämiemme tilastojen kaltaisia tietoja on ainakin vuosien 2012-2017 osalta näytetty muun muassa HUSn nimissä järjestetyssä koulutuksessa. Koulutusmateriaalissa on ollut tarkkoja lukuja pyytämiemme tietojen kaltaisista tilastoista, kuten hoidon aloittamisen mediaani-iästä, joka oli 18,5 vuotta. Luvuista käy lisäksi ilmi, että diagnoosin asettamisen mediaani-ikä nuorten yksiköissä on ollut vuosina 2012-2017 18 vuotta ja diagnooseja oli asetettu HUSn nuorisopuolella kuvatulla aikavälillä 68 kappaletta. Diagnoosin oli saanut siis vain 35 prosenttia niistä, joiden kohdalla tutkimukset oli aloitettu, kun taas 19% kohdalla diagnostinen prosessi oli keskeytetty.

Jos tilastoja on ollut saatavilla vuosilta 2012-2017, niin miksi niitä ei ole saatavilla nyt? Ovatko tilastot muuttuneet neljässä vuodessa niin huomattavasti, että diagnoosin saaneiden mediaani-ikä on laskenut alle 18 vuoden? Miten voi olla, että hoitojen aloittamisen mediaani-ikä oli tilastoitu ja julkaistu tieto vielä vuonna 2018, mutta lähes tasan kolme vuotta myöhemmin tilastoja ei ole enää olemassa? Tilastot siitä, koska hoitoja annetaan, kuinka suurelle osalle ja mikä on hoitoprosessin keskimääräinen kesto olisivat äärettömän tärkeitä tietoja, jotta keskustelua transnuorten asemasta voitaisiin käydä faktojen pohjalta.

Toivottavasti yksiköt osallistuvat jatkossa entistä avoimemmin keskusteluun transnuorten hoidoista ja tuovat asiaan liittyvää tilastotietoa myös julkisuuteen, sillä artikkelissamme kuvaillut kokemukset tuntuvat olevan hyvin yleisiä. Julkaisumme jälkeen sosiaalisessa mediassa, Kehrääjän kommenteissa sekä muissa yhteydenottokanavissa yhä useampi transpoleilla asioinut nuori uskaltautui kertomaan oman tarinansa. Tarinoissa toistuivat artikkelissa kuvatun kaltaiset kokemukset seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvistä kysymyksistä sekä siitä, että henkilökunta suhtautuisi negatiivisesti potilaisiin.

Se, että yhä useampi uskaltautuu kertomaan oman tarinansa on hyvä asia ja kokemusten perusteella vaikuttaa siltä, että asiasta on erittäin tärkeää keskustella laajemminkin. Haastateltujen nuorten ja perheiden kokemukset ovat nyt toimineet keskustelun avauksena ja olisi tärkeää, että keskustelua pystytään jatkamaan rakentavasti ja pyrkien ratkaisuihin. Jotta tähän pystytään, on hoitavien yksiköiden osallistuttava keskusteluun ainakin yleisellä tasolla, vaikka he eivät voikaan kommentoida yksittäisten potilaiden tilanteita. Kokemukset vaikuttavat kuitenkin olevan niin yleisiä, että niitä ei suoraan pysty yhdistämään yksittäiseen tai edes pieneen määrään yksiköiden asiakkaita.