Kolumni: Polyamoria, monogamia vai jotain niiden väliltä?
Polyamoria on sanana varsinainen kielten rakkauslapsi. Se koostuu muinaisesta kreikasta tulevasta etuliitteestä poly-, tarkoittaen moni-, ja latinan sanasta amor, rakkaus. Suomeen se on lainattu käytännössä suoraan englannista, polyamory. Kuten sanan juurista voi melko pienellä vaivalla päätellä, kyse on siis yksinkertaisimmillaan kyvystä rakastaa useampaa kuin yhtä ihmistä – nimenomaan romanttisessa mielessä. Polyamoria usein sekoitetaan polygamiaan, erityisesti mikäli termi on sen kuulijalle uusi. Polygamia kuitenkin viittaa avioliittoon, kun taas polyamoria viittaa romanttisiin ja seksuaalisiin suhteisiin ylipäätään.
Polyamorian vastakohta on monogamia, täysi yksiavioisuus, jossa ihminen toivoo löytävänsä yhden sielunkumppanin, jonka kanssa jakaa loppuelämänsä kaiken mennessä ideaalilla, toivotulla tavalla. Tämä konsepti on varmasti tuttu meille jokaiselle – se on ollut länsimaisen yhteiskunnan normi ja kulmakivi jo vuosisatoja, ainakin nimellisesti. Toki irtosuhteita on ollut läpi historian, ja erityisesti miesten niitä harrastaessa niitä on katsottu sormien läpi. Nykypäivänäkin ajatus onnellisesta elämästä sisältää usein vähintäänkin tasaisen, tyydyttävän parisuhteen, ja todennäköisesti myös omistusasunnon, kultaisen noutajan, ja noin puolitoista lasta.
Tässä vaiheessa voidaan tehdä sivuhuomio sanasta monogamia ja sen alkuperästä: -gamia pääte tosiaan viittaa avioliittoon. Monogamia terminä on kenties jäänyt käyttöön historiallisena reliikkinä ajalta, jolloin avioliitto oli täysin rikkoutumaton normi, ja jotkut monosuhteita preferoivat haluavatkin käyttää mielummin itsestään sanaa monoamorinen, mutta en koe tämän diskurssin sanojen alkuperästä ja käyttötarkoituksesta kuuluvan minulle erittäin polyamorisena yksilönä. Käytän tässä tekstissä sanaa monogamia, koska se on tällä hetkellä käytössä oleva vakiintunut termi. Valveutunut monoyhteisö tehköön itse päätöksensä monoamorian ja monogamian välillä.
Takaisin asiaan: Fakta on, että suurimmalle osalle ihmisiä aiemmin kuvailemani ideaali onnellisesta elämästä ei toimi. Yleistä on asetelma, jossa suhteessa vietään hetki onnellista “kuherruskuukausiaikaa,” kun kaikki on uutta ja innostavaa, mutta pikkuhiljaa suhde alkaa rutinoitua. Rutiini voi tuntua hyvältä, mutta se voi myös alkaa kyllästyttää. Arki alkaa painaa päälle, elämän tavoitteet ja unelmat eivät kohtaa, seksielämä alkaa kuivua kasaan, ja suhde päättyy lopulta eroon. Pahimmassa tapauksessa myös aivoliitto on jo solmittu ja lapsiakin muutama, ja nyt pitäisi päättää, kuinka yhteinen omaisuus jaetaan ja lasten huoltajuus hoidetaan.
En väitä, että kaikki polysuhteet olisivat täydellisiä, ne eivät todellakaan kaikki toimi. Eikä niiden kaikkien ole välttämättä tarkoituskaan toimia. Suhteet voivat olla hyviä kokemuksia kestämättä ikuisesti, tai ne voivat olla todella toksisia ja päättyä vasta pitkän elämän lopussa. Suhteen pituus ei välttämättä kerro sen onnellisuudesta tai onnistuneisuudesta. Mietin silti, nimenomaan näiden tylsistyttävien monosuhteiden kohdalla, että jos aiemmin niin ihana kumppani alkaa vaikuttaa tylsältä ja kaukaiselta näinkin useassa monosuhteessa, miten tällainen tylsistyminen voitaisiin välttää tai mistä se edes johtuu. Itse olen ollut avovaimoni kanssa suhteessa lähes puolet elämästäni, eikä tästä tylsistymisestä näy merkkiäkään. Eihän ole yleistä noin vain kyllästyä ystäviinsäkään – miksi sitä tapahtuu parisuhteissa niin paljon enemmän?
Yhdeksi syyksi veikkaan parisuhteiden liian hunajaiset odotukset. Mediassa näkee paljon ideaalia, jossa suhteessa on täytettävä kaikki kumppaninsa toiveet ja tarpeet, eikä joustolle ole varaa. Jos kumppanisi ei täytä kaikkia arkielämäsi, seksuaalisuutesi, ja tunne-elämäsi tarpeita, ei hän ole se oikea ja sinun tulisi löytää joku parempi. Kyseessä on kuitenkin täysin epärealistinen oletus. Ei yksi ihminen tule koskaan täydentämään elämääsi täydellisesti – ja on epäreilua odottaa keneltäkään edes kykyä tehdä niin. Otetaan esimerkiksi pariskunta, jossa toisen kumppanin libido on paljon toista kumppania korkeampi. Suhde toimii muuten todella hyvin – pariskunta pystyy täyttämään toistensa emotionaaliset tarpeet ja yhteiselo sujuu mahtavasti. Seksielämä tai sen vähyys kuitenkin luo railoja muuten ideaaliin suhteeseen, ja tilanne voi pienestäkin epäkohdasta lähteä eskaloitumaan jopa eroon saakka, mikäli ongelmalle ei tehdä mitään. Valitettavan moni suhde hajoaa juuri seksielämän kasaan kuivumiseen. Tilanteen ei kuitenkaan tarvitse olla niin. Pariskunta voi avata suhteensa, jotta korkeammalla libidolla varustettu kumppani voi täydentää seksielämäänsä irtosuhteilla tai friends with benefits -tyylisillä ratkaisuilla, tai pariskunta voi esimerkiksi kääntyä käyttämään seksityöntekijöiden palveluita.
Kyse ei myöskään tarvitse olla vain seksistä. Oikeanlaisella ja avoimella kommunikaatiolla suhteelle voidaan asettaa juuri itselle sopivat rajat ja välttää pienten, ärsyttävien yksityiskohtien eskaloitumista eroon saakka. Toinen kumppani voi esimerkiksi kärsiä halipulasta paljon useammin kuin toinen, mutta koska nykyisten yhteiskuntarakenteiden vallitsemassa maailmassa fyysinen läheisyys nähdään usein osana parisuhdetta, ei hän voi tyydyttää halipulaansa esimerkiksi läheisten ystäviensä kanssa kommunikoimatta siitä ensin avoimesti kumppaninsa kanssa varmistaakseen tämän olevan ok. Tai ehkäpä esimerkiksi seksi muiden kumppanien kanssa ei ole ok, mutta pussailla saa ihan vapaasti. Näistä rajoista ei kuitenkaan usein keskustella avoimesti, vaan jäädän vellomaan luottamuspulaan ja epävarmuuteen. Sama voi koskea emotionaalisia tarpeita – kaikki eivät ole yhtä hyviä henkisen tuen tarjoamisessa, mutta parisuhteissa vallitsee oletus, että kaikki yksilön tunne- ja tukitarpeet tulee täyttää nimenomaan kumppanin toimesta.
Kuvailin tekstin alussa ensin polyamoriaa, ja sitten sen vastakohtaa, monogamiaa. Nämä vaihtoehdot esitetään myös nykypäivänä usein dikotomiana ainoina parisuhteelle, vaikka näin ei todellakaan ole. Uskallan jopa väittää, että suurimmalle osalle mukavin suhdemuoto löytyy jostakin näiden kahden väliltä, ei täydestä polyamoriasta useamman samanarvoisen kumppanin kanssa, mutta ei täysin normeja seuraavasta monogamiastakaan. Kuten aiemmin kuvailemassani esimerkissä, suhteissa voi olla yksittäisiä tekijöitä, jotka hiertävät. Miksi heittää muuten täysin toimiva ja onnellinen paketti pois vain, koska yksittäiset, loppujen lopuksi helposti ratkaistavissa olevat, asiat eivät suju pehmeän täydellisesti?
Tarkoitukseni ei ole sanoa, että polyamoria on jollain tavalla parempi tai vähemmän parisuhdeongelmille altistava suhdemuoto monogamiaan verrattuna. Myös polysuhteista saa varmasti toksisia ja onnettomia yhtälöitä. Kuitenkin kummankin suhdemuodon – ja kaikkien niiden välimuotojen – tulisi ymmärtää avoimen kommunikaation tärkeys ja sopia rajoistaan yhdessä. Oletus, että suhteessa toimitaan tietyllä tavalla vain, koska niin nyt vain on tarkoitus toimia, on haitallinen suhteen jokaiselle osapuolelle.
Kannustan jokaista lukjiaa menemään itseensä ja miettimään, missä omat rajasi kulkevat. Mikä on ok parisuhteessa – ja ennen kaikkea miksi? Mihin oma näkemyksesi parisuhteen normeista perustuu, ja ovatko ne oikeastaan omien arvojesi ja mielipiteittesi mukaisia?
