Kolumni: Aktivisti, vaikuttaja, influensseri vai ihan vaan Liisa?

Päätoimittajan kolumnissa käsitellään aktivismin murrosta someaikana, kun jokainen voi ryhtyä matalalla kynnyksellä aktivistiksi, mutta missä samalla aktivistin leimaa lyödään lähes joka keskustelussa vastapuolen otsaan.

Sosiaalisen median aikakaudella jako yksityisiin ihmisiin ja julkisuuden henkilöihin tuntuu heikentyneen. Harva piti vielä jokunen vuosi sitten kahvihuoneessa kommunisteja kironnutta Mattia muuna kuin “ihan ok tyyppinä kunhan siihen tutustuu, sillä vaan on välillä hiukan outoja ajatuksia”. Nyt Matin kaltaisia istuu jo eduskunnassakin ja somessa välillä tuntuu siltä että kaikki jutut twiitataan, oli se järkevää tai edes sanomisen arvoista taikka ei. Perättömien huhujen toistamisesta mutupohjalta samojen aktivistien kanavilla kierrätettyinä ja niistä muodostetuista mielipiteistä on jo tullut muoti-ilmiö, hyväksymme me sen tai emme. Ja ovatpa nämä tuuleen huutelijat perustaneet jo omia puolueitaankin, kansanedustajineen päivineen, joten ei mistään marginaalisesta ryhmästä ole kyse.

Matit ovat joko aktivisteja tai vaikuttajia omalla sarallaan, heillä on joko selkeä päämärä tai se voi vaihdella hyvinkin nopeasti, mutta kuitenkin siten, että pyrkimys muuttaa jotain yhteiskunnallista säilyy. Muutoksen airueita ovat myös influensseri-Iikat, jotka tekevät sponsoroituja julkaisuja ja poseeraavat hymyillen uuden Burger Kingin avajaisissa. Influensserit kuitenkin lähes aina pyrkivät vain pinnalliseen muutokseen, muuttamaan kulutustottumuksia ja siinä samalla ehkä tuomaan pientä muutosta asenteisiin.

Kolmas ryhmä on Liisat, he jotka eivät koskaan halunneet julkisuutta, vaan halusivat paikan jossa purkaa tuntojaan jostain, yleensä omaan tilanteeseensa liittyvästä asiasta, kuten vaikkapa rasismista, homofobiasta, misogyniasta tai transfobiasta. Toisin kuin Iikat ja Matit, Liisat eivät välttämättä halunneet päätyä aktivisteiksi, he eivät koskaan halunneet nousta julkisuuteen, mutta heidän statuksensa vähemmistöjen edustajina on nostanut heidät automaattiseen vaikuttaja-/aktivistilokeroon, sillä tottakai he ovat aatteelle omistautuneita, olivathan he ruskeita/naisia/homoja tai niin eteenpäin. Mikään vähempi ei riitä, omia pitää puolustaa. Mutta mitä jos Liisa vain haluaa olla?

Onko meillä tarjolla julkisesti asioista puhuville vähemmistön edustajille muita rooleja kuin aktivisti, influensseri tai vaikuttaja, sisältäen poliitikon, vai onko vähemmistöjen olemassaolo automaattisesti niin poliittista, ettei pystytä edes ajattelemaan vielä yhtä ylimääräistä roolia: ihan vain Liisaa? Ja jos on, tarkoittaako se vain passiivisena kaiken vastaanottavaa eteismattoa vai saako Liisa sanoa, joskus kovasanaisestikin, ilman että hänen katsotaan olevan jonkun sortin aktivisti?

Lähes jokainen meistä toivoo muutosta itseään koskeviin olosuhteisiin, mutta ei meitä pidetä aktivisteina sen takia. Ei naapurin Heikki ole bensa-aktivisti kirotessaan litrahintojen korotuksia, ei työpaikan kahvihuoneen Valo vegaaniaktivisti kun pyytää saada myös ei-eläinperusteista maitoa saataville eikä sulkkisjoukkueen Marjatta kovalevyaktivisti kirjoittaessaan raivokasta palautetta tietokonekauppaan. Miksi siis vähemmistöjen edustajille ei suoda samaa mahdollisuutta? Voisiko Lassi olla ihan vain omaan syrjintäänsä tympääntynyt yläastelainen eikä antirasistinen aktivisti ja voisiko Liisa sanoa, että transpolijärjestelmä on jättänyt rumat jäljet mieleen ilman, että Liisa on transaktivisti. Vaikka olisivatkin sortuneet jopa kirosanoihin saakka.

Voisimmeko me kuvitella maailman missä vain aktivistisesti toimivat henkilöt ovat aktivisteja, toki itsemääräämisoikeutta kunnioittaen. Jos henkilö kokee itse toimivansa aktivistin lailla niin kuka minä olisin sanomaan että ei, et sinä minusta tee aktivismia. Voisin kritisoida tapaa, mutten kiistää itse toimintaa. Jokainen määrittelee oman aktivisminsa tai sen puutteen itse, mutta olisi hyvä katsoa kriittisellä silmällä myös omaa toimintaa ja arvioida, onko kyseessä enää aktivismi vai joku muu tekemisen muoto. Samalla voisimme höllätä painetta sen suuntaan, että jokaisen “pitäisi olla aktivisti”, erityisesti jos kuuluu vähemmistöryhmään, ja antaa ihmisille mahdollisuuden todeta, että:

“Hei, minä en ole aktivisti. Minä olen ihan vaan tällainen tavallinen Liisa. Ja Liisaa vituttaa. Saddle up my iPhone.”