Kirja-arvostelu: Leena Lehtolaisen uusimmassa dekkarissa keski-ikäinen naispoliisi yrittää ymmärtää vähemmistöjä
Kansikuva: Tammi, kuvankäsittely: Lyyra Virtanen
Suositun Maria Kallio -sarjan viidestoista osa pureutuu siihen, kuinka vaarallisia seurauksia ennakkoluuloilla voi olla. Vähemmistöön kuuluvalle lukijalle romaani ei tarjoa uusia oivalluksia, eikä vähemmistökuvaus ole niin uskottavaa kuin sen toivoisi olevan.
Leena Lehtolaisen viidestoista Maria Kallio -dekkari Jälkikaiku (Tammi 2020) käsittelee pinnallisin puolin montaa erilaista yhteiskunnallista aihetta; maahanmuuttajia ja heidän kohtaamiaan ongelmia, transsukupuolisuutta, äärioikeiston nousua katupartioiden muodossa ja sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa trollausta ja maalitusta. Lisäksi käsitellään suomalaisille lukijoille kymmenien vuosien aikana tutuksi tulleen Maria Kallion siviilielämää, jossa Kallio kokee jonkinlaista keski-iän kriisiä tämän lapsien kasvaessa aikuisiksi.
Romaanin alussa mennään heti suoraan asiaan: Kallion kissa tuo sisään irtileikatun ihmisen korvan, seksuaalirikoksesta epäiltyä maahanmuuttajaa kuulustellaan ja metsästä löytyy transtaustaiseksi paljastuva nuori mies surmattuna. Paljon tapahtuu, mutta silti tahti ei tunnu liian tiiviiltä, vaan tutkinta jää välillä polkemaan hetkeksi paikalleen, mikä lienee realistinen kuvaus minkä tahansa rikoksen kohdalla eikä silti vähennä tekstin kiinnostavuutta.
On ilahduttavaa, miten transsukupuolisuus ei lopulta nouse isoksi ongelmaksi tai ole varsinaisesti romaanin teema, vaan tarina käsittelee pohjimmiltaan ennakkoluuloja ja niiden jopa hengenvaarallisia seurauksia. Transihmisiä olisi toki mukavaa nähdä muussakin kuin uhrin roolissa, mutta Lehtolainen on onnistunut välttämään ainakin osan suurimmista kliseistä.
Muslimeista esitetty kuva on sen sijaan melko yksipuolinen ja negatiivisiin stereotypioihin nojaava. Lisäksi nettihäirintää ja maalittamista kuvattaessa on jo lähes tragikoomista, miten nopeasti poliisia häiriköivä trolli saadaan kiinni – ja miten tämän kerrotaan saavan rangaistuksen teoistaan. Tosielämässä poliisin resurssit eivät tunnu riittävän edes tappouhkausten selvittelyyn, saati sitten uhkailijoiden rankaisuun.
Lehtolainen on selkeästi perehtynyt transasiaan, mutta ei aivan riittävissä määrin. On epäuskottavaa, että 17-vuotias transmies olisi jo ollut pidempään hormonihoidossa, varsinkin kun tämän perhe ei tue tätä ollenkaan sukupuolenkorjausprosessissa. Lisäksi henkilön väärää juridista sukupuolimerkintää perustellaan sillä, että tämän hoitoprosessi on ollut vasta alussa, eikä esimerkiksi sillä, että Suomessa alle 18-vuotiaan henkilön ei ole mahdollista korjata juridista sukupuolimerkintää prosessin vaiheesta riippumatta.
Vaikka kyseessä on fiktiivinen tarina, pyrkii Jälkikaiku selkeästi kuvaamaan juuri 2020-luvun (tai 2010-luvun lopun) Suomea, joten autenttisuuden tuntu on tämänkaltaisen romaanin kohdalla tärkeää. Minäkertoja Maria Kallio taas vaikuttaa nimenomaan autenttiselta viisikymppiseltä naiselta ja eheältä henkilöhahmolta, jolla on sekä hyviä että huonoja puolia. Tämä näkyy myös hänen suhtautumisessaan sukupuolivähemmistöihin: hän yrittää kovasti ymmärtää, ja vaatii uhrista käytettävän tämän oikeaa nimeä virallisen nimen sijaan, mutta samalla ajattelee myös “olin minäkin halunnut nuorena olla poika”.
Kallio on kuitenkin valmis oppimaan uutta, toisin kuin hänen kollegansa, jotka viljelevät jatkuvasti vääriä termejä ja käyttävät transvihamielistä kieltä joko tiedon puutteen tai henkilökohtaisten ennakkoluulojensa takia. On toki realistista, ettei valkoisia heteromiespoliiseja edes yritetä kuvata suvaitsevaisina, mutta vähemmistöön kuuluvalle lukijalle on silti turhauttavaa ja rankkaa törmätä näihin ennakkoluuloihin myös fiktiossa.
Pisteitä Lehtolaiselle voi antaa siitä, ettei Kallion jaoksen kiintiöhomomieskään tiedä juuri mitään transsukupuolisuudesta ja on lähes yhtä ennakkoluuloinen kuin muutkin Kallion alaisena työskentelevät poliisit – usein sekä fiktiota luodessa että elävässä elämässä ajatellaan, että kun joku kuuluu yhteen vähemmistöön, niin hän on asiantuntija kaikkien vähemmistöjen asioissa. Lehtolainen on onnistunut kuitenkin välttämään tämän sudenkuopan.
Jälkikaiun lukijoista suuri osa lienee Maria Kallion ikäisiä tai vanhempia, onhan ensimmäinen Kallio-sarjan teos ilmestynyt jo vuonna 1993, ja monet lukijat ovat seuranneet Kallion uraa poliisina tästä asti. Jos teokseen tarttuu henkilö, jolla ei ole minkäänlaisia ennakkotietoja transsukupuolisuudesta, maahanmuuttajien asemasta tai nettihäirinnästä, saattaa Jälkikaiku jopa lisätä tällaisen lukijan ennakkoluuloja kyseisiä vähemmistöjä kohtaan. Viihdyttävä ja suhteellisen mukaansatempaavakin romaani kyllä on, mutta ei varsinaisesti vähemmistöjen puolella.
