Kirja-arvostelu: Kivet, kannot, tähdet, kuuta yhdistää sateenkaarevia hahmoja kotimaiseen kansanuskoon

Mitja Mikael Malinin esikoisteos kertoo monille tuttuja tarinoita uudenlaisella tavalla. Sarjakuvanovellit muistuttavat samalla sateenkaarivähemmistöjen pitkästä historiasta.

Myytit ja tarinat ovat hyvä tapa tutustua sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen muinaiseen historiaan. Aina välillä kuulee homo- ja transfobista valitusta siitä miten seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus on “trendi”. Maailman vanhimman eepoksen Gilgamešin (n. 2600 eaa.) samannimisellä protagonistilla on hyvin suuria tunteita veriveljeään Enkidua kohtaan ja heidän rakkautensa pysyy juuri ja juuri rivien välissä. Useiden alkuperäiskansojen erilaisista käsityksistä sukupuolen moninaisuudesta kreikkalaisiin tragedioihin, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt ovat aina olleet osa ihmiskunnan historiaa. Mitja Mikael Malinin sarjakuvateos Kivet, kannot, tähdet, kuuta (2021, Arktinen Banaani) jatkaa tätä hienoa traditiota ja tuo sen kotimaisiin maisemiin.

Teos muodostuu kuudesta tarinasta, joista jokainen kertoo jostain suomalaisten tai karjalaisten muinaisuskon myytistä. Hongatar kertoo karhun merkittävästä roolista kansanuskossa – aina peijaisista karhun morsiameen, joista jälkimmäisen kohdalla tarinan sateenkaarevuus nousee esiin. Karhun kämmen, suden suu puolestaan tuo kristinuskon ja kansanuskon konfliktin etualalle kahden parantajan, tietäjä Lakki-Tieran ja dominikaaniveli Augustuksen, yrittäessä parantaa paikallisen naisen kirousta. Osa tarinoista oli tuttuja jo aiemmin, kuten Kalmanmessu, joka kertoo kuolleiden jouluyön messusta, johon kuolevainen saapuu etsimään menehtynyttä rakkaintaan. Kirjan viimeinen tarina, Heippalappu-haltija, on historiallisen tarinan sijaan humoristinen moderni tarina, jossa yhdistyvät kansanusko ja nykyaikainen kerrostaloelämä.

Tarinoiden sateenkaarevuus nousee esiin erilaisten hahmojen kautta ja siitä, miten he kohtaavat kansanuskon. Hongattaressa nuori metsästäjä, joka on myös mesikämmenen seremoniallinen morsio, kohtaa titulaarisen myyttisen olennon hyvin unenomaisessa ja seksuaalisessa yhteydessä. Karhun kämmen, suden suu –tarinassa sukupuolen moninaisuus pelaa merkittävää asemaa kirouksen kumoamisessa. Metsäpeitossa protagonisti on joutua metsäpeiton vangiksi, koska oman kylän tytöt eivät riitä nuorelle Annikille. 

Malinin kuvitus on selkeää ja tuo tarinoiden romanttisuuden, huumorin ja mystisyyden esiin hienosti. Myös kerronnassa on vaihtelua: Hongatar on runomitassa, ja on enemmän mystinen ja laulumainen rakenteeltaan, kun taas Kekrittäret, kekrittäret on lyhyt ja kevyt tarina hilpeästä väärinymmärryksestä.

Kivet, kannot, tähdet, kuuta on oikein viihdyttävä teos, jossa kansanuskoon liittyvät, monille tutut tarinat ja teemat yhdistyvät sateenkaarevien ihmisten kokemuksiin hienosti. Vanhat tarinat saavat uudenlaisen kontekstin, kun tarkastellaan kansanuskomuksia uudessa valossa. Tämä auttaa meitä yhdistämään omia kokemuksiaan historiaan, joka voi joskus tuntua etäiseltä. Me olemme aina olleet täällä, ja nämä tarinat ovat osa meidän kokemuksiamme.