Kirja-arvostelu: J.S. Meresmaan Kerberos on tunteellinen säeromaani masennuksesta ja polyamoriasta

J.S. Meresmaan aiemmin julkaistu säeromaanin Khimaira oli ensimmäinen lukemanani säeromaani. Pakko myöntää, että kovin montaa niitä ei ole tullut senkään jälkeen vastaan, mutta Khimairan saadessaan jatkoa uudella teoksella Kerberos nyt syyskuussa, sain upouuden säeromaanin hyppysiini luettavaksi.

Säeromaanit tarinankerrontatyyppinä kiehtovat minua. Ne samalla kertovat mukaansatempaavia tarinoita, ja toisaalta myös taiteilevat sanoilla tavalla, joka on helposti saavutettavissa myös vähemmän itseään kirjallisuudesta ja runoudesta valistaneille. En yleensä tee kirjoihin merkintöjä niitä lukiessa, mutta säeromaaneja lukiessa tapaan useinkin säkeitä tai säkeistöjä, jotka koen tarpeellisiksi merkitä muistiin. Kerberos ei ollut tähän poikkeus.

Kerberos jatkaa tarinaa Tuukan, Iinan ja Saran polykuulista, mutta sopii luettavaksi myös itsenäisenä teoksena. Teoksen takakannessa sitä kuvaillaan osuvasti: “Kerberos on nuorista kertova säeromaani, joka kuohuu kaipuuta ja kipua, mutta hehkuu myös elämän lämpöä.” Tunteet tosiaan ovat pinnassa koko teoksen ajan, ja niiden koko skaala käydään läpi useammassakin eri kontekstissa teoksen aikana. Sanat on valittu niin, että lukija saa parilla lauseella kiinni monikerroksisista tunnekokemuksista, jotka hän voi varmasti samaistaa myös omaan elämäänsä. J.S. Meresmaa ei taaskaan petä kyvyllään vangita tunteet säkeistöissään.

Kirja on kirjoitettu masennusta sairastavan Tuukan perspektiivistä. Heti teoksen ensimmäisillä sivuilla saadaan todella samaistuttava kuvaus siitä, miltä masennus tuntuu. Tuukka päättää tihkusateisen marraskuisen terapiatapaamisensa jälkeen suunnata tyhjään kotiin sen sijaan, että lähtisi tapaamaan tyttöystäväänsä Iinaa tämän koululle: “on pakomatkoja, joille ei oteta kaveria mukaan.”

Iina löytyy kuitenkin kotoa, eteisestä pussailemasta Saran kanssa. Tytöt ovatkin päätyneet jo kotiin, vaikka molemmilla piti olla ohjelmaa. Ja Iinasta vaikuttaa olevan kovin epämukavaa, että Tuukka on nähnyt heidät Saran kanssa.

Tuukasta tuntuu hyvältä olla kotona tyttöjen kanssa. Vaikka pakomatkalle oltiin alunperin lähdössä yksin, on seura todella tervetullutta. “Mä olen kotona / mä olen turvassa / en ole yksin / mun omat on mun luona.” Hiukan myöhemmin, kun Iina kertoo Tuukalle innoissaan kaljurotista, kuvaillaan myös Iinan tapaa löytää valoa elämästä: “Indillä on taito löytää maailmasta / ties mitä ihmeellisyyksiää // ei pelkkää pimeyttä.”

Suhteessa näkyy kuitenkin selkeää rakoilua ja epävarmuutta. Kun Tuukka yrittää ottaa puheeksi Iinan selvää epämukavuutta sen kanssa, että Tuukka näkee nämä Saran kanssa yhdessä, Iina ei selkeästi ole keskusteluun valmis. Myöhemmin tilanteen ollessa etenemässä seksiin, ja sitä kautta hämmennykseen Tuukan sanoessa ei, hän päätyy paljastamaan: “ja mä luulen, että mä olen aseksuaali.”

Loppuromaanin ajan käsitellään niin näitä kuin myös muita interpersonaalisen konfliktin lähteitä, kuten hankalat perhesuhteet ja alkoholismi. Koko polykuuli pääsee oppimaan uutta toisistaan, eivätkä tunteet jää vähäisiksi.

J.S. Meresmaa kuvaa polyamoristen nuorten arkea ja ongelmia todella realistisesti, ja erityiskiitoksia haluan esittää nimenomaan realistisesta polysuhteen kuvauksesta. Avointa kommunikaatiota ja suhteen hyviä ja huonoja puolia käsitellään realistisesti ilman, että polysuhteita demonisoidaan tai että ne esitetään pelkkänä täydellisenä, ihanana ruusuilla tanssimisena. Polyamoriassa on erityisen tärkeää sopia suhteen rajoista avoimesti ja jutella heti, jos jokin häiritsee.

Demiromanttisena, yliopiston juuri aloittaneena ja masennuksen kanssa kamppailleena nuorena, jonka avovaimolla on tyttöystävä, koin teoksen erittäin samaistuttavaksi, mutta en usko, että olen ainoa. Suosittelen Kerberosta niin nuorille kuin vanhoille lukijoille riippumatta siitä, kuinka samaistuttaviksi sen pääteemat kokeekaan, teoksesta löytyy varmasti jotakin jokaiselle.