Kirja-arvostelu: Cheer Up on suloinen YA-sarjis, joka käsittelee liittolaisuutta ja kasuaalia transfobiaa taidokkaasti
Nuorille aikuisille suunnattu cheerleadereista kertova sarjakuva yllättää positiivisesti monimuotoisuudellaan ja erinomaisella representaatiollaan.
Päällisin puolin Cheer Up: Love and Pompoms (2021, Oni Press) näyttää suhteellisen kliseiseltä tarinalta. Kovis kapinallinen Annie liittyy cheerleading-joukkueeseen, persoonat kohtaavat, lopulta kovis pehmenee ja kaikki ovat ystäviä. Onneksi kirjoittaja Crystal Frasier on kunnianhimoisempi, ja tarinan sydän ei ole koviksessa, vaan cheerleaderien johtajassa Beatricessa, joka on osavaltionsa ensimmäinen transsukupuolinen cheerleader. Tämä saavutus on kuitenkin myös iso painolasti Beatricelle, joka ei halua olla yhtään sen ihmeellisempi kuin muut cheerleaderit. Tästä muodostuu tarina, jonka fokuksessa on juuri Beatricen (tai “Beben”) kokemukset ja erilaiset transfobian muodot, joita hänen ympäristönsä tuntuu olevan täynnä.
Pelisuunnittelija/sarjakuvakirjoittaja Frasier on itse intersukupuolinen transnainen, ja tietää mistä kirjoittaa. Vaikeat aiheet eivät muuta Cheer Upia trans-tragediaksi, jossa oletetut cis-lukijat voisivat voivotella transihmisten karua elämää. Tämän sijaan Frasier käsittelee arkista transfobiaa tavalla, jota näkee aniharvoin missään mediassa. Beatricen vanhemmat ovat suostuneet tukemaan hänen transitiotaan “jos se ei vaikuta hänen arvosanoihinsa”, koulun pojat ovat yhtäkkiä flirttailemassa hyvin epämiellyttävän esineellistävällä tavalla ja jopa muut tytöt cheerleading-ryhmässä ovat syyllisiä tähän, kaikesta tukemisesta ja ystävyydestä huolimatta. Puolustavat kommentit liittolaisilta kuten “Bebe on ihan kuin oikea tyttö” eivät ole niitä kaikkein parhaimpia, hyvästä tahdosta huolimatta. Annien nostaessa näiden kommenttien laadun esiin omalla äänekkäällä tavallaan Beatrice on vain entistä ahdistuneempi. “I can swallow some hurt feelings for the sake of not having to fight every moment I’m awake!”
Beatrice ei halua olla huomion keskipiste eikä muutenkaan pitää meteliä, hän haluaa vain olla cheerleader ja elää elämäänsä. Ystävät ja muut ihmiset näkevät hänet kuitenkin usein lähtökohtaisesti aluksi transnaisena, sitten vasta normaalina teininä. Mutta näkyvyydellä on myös merkitystä, varsinkin niille jotka eivät ole yhtä avoimesti ulkona kaapista kuten Beatrice.
Val Wisen kynänjälki on siistiä, ja pidin erityisesti siitä, miten monimuotoinen sarjakuva on hänen ansiostaan. Cheerleaderit sarjakuvassa eivät näytä siltä, miltä he usein amerikkalaisissa kuvauksissa näyttävät, mikä oli minulle positiivinen yllätys. Lyhyitä, pitkiä, raamikkaita (cheerleading vaatii lihaksia), lihavia ja laihoja. Cheerleaderit Beatricen ryhmässä ovat kaikki uniikkeja persoonia, jotka erottuvat edukseen samanlaisten univormujen keskeltä. Hahmot eivät ole vain valkoisia, ja Beatrice itse on monietninen transhahmo, joka on suhteellisen harvinainen esimerkki tärkeästä representaatiosta sarjakuvissa.
Cheer Up on erittäin hyvä sarjakuva, ja on erinomaista representaatiota. Hyvät tarkoitusperät voivat olla merkityksettömiä jos toisen rajoja ja mieltymyksiä ei tunne tarpeeksi hyvin, ja sarjakuvan nuorelle kohderyhmälle tämä on tärkeä opetus, josta monet aikuisetkin voisivat ottaa oppia. Cheer Upissa on romantiikkaa, huumoria ja oikeutettua vihaisuutta sopivassa suhteessa toisiinsa. Teosta ei ole suomennettu.
