IDAHOT 2021 – Mitä mä opin yläasteella?
Kuvituskuva: Mary Taylor. Kuva ei liity juttuun.
Transnuori Oliver Tuhka Sirius kirjoittaa transfobisen kiusaamisen kokemuksistaan yläasteelta ja siitä, kuinka kiusaamista ehkäisemään luotu KiVa-koulun konsepti pönkittää kiusaamista sen pysäyttämisen sijaan. Teksti on osa Kehrääjän kansainvälisen homo-, bi- ja transfobian vastaisen päivän (IDAHOT, International Day Against Homophobia, Transphobia and Biphobia) viettoa.
Mun yläaste oli KiVa-koulu. Siis siinä merkityksessä, että siellä vallitsi toksisen positiivisuuden ilmapiiri. Kiusaamistapauksista selvitään “keskustelulla” ja sillä, että “kumpikin osapuoli pyytää anteeksi”. Tästä mulla oli kokemusta jo ala-asteella. Miksi mä siis olisin kertonut mun päivittäin kohtaamasta kiusaamisesta, jos mä jo tiesin, että mua itseäni syyllistettäisiin siitä kuitenkin?
Mua kiusattiin jo ala-asteella, mutta yläasteelle siirryttäessä se paheni – ja mä opin pitämään siitä turpani kiinni. Seiskalla ja kasilla se oli vielä sitä normaalia nälvimistä, mitä jokaisella yläasteella tapahtuu – ei hyväksyttävää, mutta helppoa jättää huomiotta, jos sitä on kuunnellut jo läpi ala-asteen.
Ysille siirtyessä mun rinnakkaisluokan kiusaajat löysivät mun somet ja tajusivat, että olen trans. Mun 8. luokan lesbo ATK-opettaja sai työtarjouksen Espanjasta ja oli mun ysiluokan ajan siellä. Ja mä olin tän kiusaajaporukan kanssa samalla ATK-kurssilla.
ATK-kurssin sijaisopettajaksi tuli nuori mies, joka lievästi sanottuna ei osannut tehdä työtään. ATK oli ollut yksi mun lempiaineista kasilla samassa ryhmässä olleista kiusaajista huolimatta, koska edellinen opettaja sai ne pitämään suunsa kiinni. Uusi opettaja sen sijaan tykkäsi heistä, eikä puuttunut jatkuvaan huuteluun, jota jouduin kuuntelemaan koko ysin ajan.
Kaksi tuntia viikossa mä kuuntelin sitä, kuinka kiusaajat keksi luovempia ja luovempia tapoja huudella mulle luokan toiselta puolelta niin, että se ahdistaisi mua mahdollisimman paljon. Eräs heidän lemppareistaan oli etsiä vieraskielinen sana penikselle ja huutaa “hei googlaa mulle tän merkitys, mitä tää tarkottaa!” tai vaihtoehtosesti huutaa pilkkaavalla äänensävyllä “I’m transgendered!” Mä en ollut koulussa ulkona kaapista transsukupuolisena, joten eniten mua pelotti, että nämä kiusaajat lähtee levittämään tietoa mun sukupuolesta eteenpäin.
Niinpä mä vastoin kaikkia suojeluvaistojani menin opettajan luo: “Voisitko sä puuttua tohon noiden huuteluun? Mä en halua, että tästä tehdään joku iso juttu mihin vanhemmatkin välttämättä vedetään mukaan, haluan vaan että saan työrauhan tunnilla.” Opettaja vastasi jotain tyyliin, että se puuttuu, mutta parempi olisi mennä rehtorille jos kyseessä on oikeasti kiusaamista.
Se ei koskaan puuttunut. Oikeastaan se opettaja näytti stereotyyppiseltä lautajonnelta – en yllättyisi, jos se olisi itse ollut yhtä transfobinen kuin suojelemansa kiusaajat.
Mä en voinut mennä rehtorille tästä, koska jos menisin jollekin muulle opettajalle, jutusta tehtäisiin KiVa-kouluasia. Tässä oli kaksi olennaista ongelmaa:
- KiVa-koulu ei toimi estämään kiusaamista, vaan syyllistää kiusattua ja luo toksisen positiivisuuden ilmapiiriä koko koulukulttuuriin. Kiusaajat ei saa mitään kunnon rangaistusta.
- Tästähän ei mun porukoille kerrota
Mä tiesin jo ysillä, miten mun porukat reagoisi siihen, että olen trans. Bioäiti teknisesti ottaen tietää, että olen trans, mutta ei huomioi sitä mitenkään, ja isä taas on sen verran arvoakselin ämpäriosastoa, että se melkein sai sydärin kun kuuli, että mun kihlattu on trans. Mun vaihtoehdot oli tulla lopullisesti kaapista mun porukoille, tai sietää koko ysiluokan ajan jatkuvaa kiusaamista. Mä olin jumissa. Samalla mun ryhmänohjaaja, opo, ja rehtori tuuttas koko ajan miten “meidän koulussa on nollatoleranssi kiusaamiselle!”
Meidän koulussa oli nollatoleranssi cisheteroiden kiusaamiselle. Ehkä jopa cishomojen, jotka pystyi kertomaan vanhemmilleen identiteetistään helposti. Mutta meidän koulussa jo valmiiksi syrjityimpien ryhmien kiusaaminen oli täysin hyväksyttyä.
Mä valmistuin peruskoulusta rivillä kymppejä, useammalla eri stipendillä, ja oppilaskunnan puheenjohtajana, mutta ainoa asia jonka mä oikeasti opin, oli että tässä yhteiskunnassa ei välitetä vittuakaan siitä, miten mä voin.
