IDAHOT 2021 – Minun maailmani ei ole sinun

Kuva: Tinksu Wessman

Tinksu Wessman on aktivisti, tutkija ja valokuvaaja, jonka kaiken tekemisen keskiössä on valtasuhteiden näkyväksi tekeminen ja niiden purkaminen. Teksti on osa Kehrääjän kansainvälisen homo-, bi- ja transfobian vastaisen päivän (IDAHOT, International Day Against Homophobia, Transphobia and Biphobia) viettoa.

Hyvästelen sinut pankin edessä. Meillä molemmilla on kiire, mutta pysähdymme hetkeen kuten rakastavaiset tekevät. Suutelen sinua ja sinä suutelet takaisin. Avaan silmäni ja näen katseen olkapääsi yli. Tuo katse vuotaa inhoa ja vihaa. Erkaannumme ja silitän poskeasi. Sanon ”Nähdään illalla rakas” ja ajattelemme olevamme kuin muut. Katse pistelee meitä hänen kävellessään ohitsemme loukkauksia mumisten. Inhon puistatus värisyttää häntä ja hän huokaisee ääneen ”hyi”. Me emme olekaan kuin muut. Me olemme iljetys.

Meille ihmisille on luontaista ajatella, että muiden ihmisten kokemus maailmasta on samanlainen kuin meidän oma kokemuksemme. Me ajattelemme, että tuo ”toisten” maailmassa oleminen seuraa lainalaisuuksiksi mieltämiämme sääntöjä. Nämä säännöt ja oletetut olemisen tavat ymmärretään eräänlaisiksi muuttumattomiksi totuuksiksi, jotka jäsentävät kaikkea ja ovat kaikille yhtä totta. Se, että minun kokemukseni maailmasta on tällainen, tarkoittaa sitä, että muiden – niiden toisten – kokemus maailmasta on jokseenkin samanlainen.

Samaan aikaan puhumme kepeästi siitä, että ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Puhumme näkökulmista ja katsantokannoista. Tavallaan tiedostamme myös sen, että on olemassa erilaisia asemia, joihin ihmiset sijoittuvat eri tavoin arvotettujen ominaisuuksiensa perusteella. Me puhumme ääneen enemmistöistä ja vähemmistöistä yrittäen sanallistaa risteäviä jakolinjoja ihmisyhteisöissä. Silti tämän kaiken tiedostavan puheen taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että enemmistön kokemus on aina se kangas, jota vasten vähemmistöjen kokemukset heijastetaan. Tällä tavoin rakennetaan normatiivisuutta.

Jos kokemuksemme on lähellä normatiivista kokemusta, on meidän hyvin vaikea saavuttaa ymmärrystä siitä, ettei maailmankuvamme ole objektiivinen ja yhteismitallinen. Maailmankuvan ajatukseen sisältyy oletus siitä, että on olemassa jokin muuttumaton maailma, jota jokainen yksilö tarkastelee omien linssiensä läpi. Mitä, jos tilanne olisi vielä monimutkaisempi? Mitä, jos väittäisin, että meillä ei ole ainoastaan erilaisia maailmankuvia vaan olemme olemassa ontologisesti erilaisissa maailmoissa?

Samanlaisuus tuottaa normatiivisuutta tai oikeammin idea samanlaisuudesta tuottaa idean siitä, että kaikkia koskevat samat olemassaolon ja toimijuuden ehdot. Jotta normatiivisuus – idea olemassa olevista säännöistä, jotka sitovat kaikkia – mahdollistuu, tulee enemmistön muodostaa käsitys siitä, että todellisuus on yhteismitallista. Kun mahdollisimman moni jakaa tietyn ymmärryksen maailmasta, muuttuu tämä täysin sopimuksenvarainen kuva todellisuudesta totuudeksi. Kuvan subjektiivinen luonne haalistuu ja sitä aletaan kohdella objektiivisena totuutena maailmasta, jossa me kaikki elämme. Ikään kuin maailma olisi kaikille sama.

Kävelemme illalla keskustassa. Pidän kädestäsi kiinni. Meillä on hauskaa ja olemme menossa baariin, jossa ystävämme odottavat. Kaduilla on paljon ihmisiä ja pujottelemme heidän välistään edeten kohti tapaamispaikkaa. Nauramme ja laskemme leikkiä. Kaksi nuorehkoa miestä kävelee meitä vastaan. ”Kato vittu lesboja, hyi saatana.” Käteni puristuu nyrkkiin taskussa. Hengitys kiihtyy. Skannaan nopeasti ympäristön. Tuleeko turpaan? Onko täällä riittävästi sivullisia paikalla? Jos nyt nopeutamme askelia, niin huomaavatko huutelijat sen? Voiko juosta siten, että se näyttää tavalliselta kävelyltä? Me osaamme tämän. Me olemme tehneet tämän paolta näyttämättömän paon monia kertoja ennenkin.

Kadut eivät ole meille samat. Me sijaitsemme samassa tilassa, mutta meitä koskevat eri säännöt. On heitä, jotka voivat kävellä paikasta toiseen ajattelematta asiaa sen enempää. On heitä, jotka ovat oppineet kävelemään avainnippu nyrkkirautana taskussa. On heitä, jotka eivät halua pitää kumppaniaan kädestä kadulla, koska eivät jaksa enää kokea pelkoa. On heitä, jotka eivät lähde edes viemään roskia ilman turvasumutetta. Me elämme eri maailmoissa, jotka limittyvät ja näissä limittyneissä kohtaamisissa mahdollistuvat kauneimmat ja kauheimmat tapahtumat.

Kun puhumme tästä enemmistöön kuuluvien ystävieni kesken, jako eri maailmoihin muuttuu riipivän todelliseksi. Normatiiviseen muottiin sopivat ystäväni kauhistelevat, epäilevät, kyseenalaistavat. Heille tämä kaikki on liikaa. He eivät halua, että se on näin lähellä heitä. He eivät halua kuulla tästä toisesta maailmasta, koska sen tunnustaminen tarkoittaisi sitä, että on olemassa eriarvoisuutta tuottavia maailmoja. Sen tunnustaminen tarkoittaisi sitä, että normatiivisuuden ymmärrettäisiin olevan osaltaan vastuussa siitä, että on olemassa limittäisiä maailmoja, joissa turvallisuus ja koskemattomuus ovat tarkasti säännösteltyä ylellisyystavaraa.

Me emme ole samanlaisia

On olemassa normeja, joita ei tunnisteta rakentuneiksi ja enemmistön ylläpitämiksi normeiksi. Judith Butlerin määrittelemällä heteromatriisilla tarkoitetaan sellaista olettamisen ja ajattelun tapaa, jossa asiat, jotka voidaan määritellä jonkinlaisen sukupuolittuneen jaottelun kautta, ovat heteroseksuaalisia, kunnes toisin todistetaan. Heteroseksuaalisuus mielletään ”luonnolliseksi” eli sen katsotaan olevan ensisijainen ihmisyksilöiden seksuaalisuuden toteutumisen tapa. Heteromatriisin mukaisesti jokainen meistä on lähtökohtaisesti hetero, koska enemmistön ylläpitämän normin mukaan valtaosa ihmisistä on heteroita. Heteromatriisi on niin vahva, ettei sitä kyetä juurikaan kyseenalaistamaan ja sen seurauksena muunlaiset seksuaalisuuden muodot ovat hämmentäviä anomalioita luonnonjärjestyksessä.

Kahvihuoneen keitin pitäisi puhdistaa. Vedän tuolin pöydän vierestä ja istun sille. Kahvia läikkyy pöydän kuluneelle viilupinnalle. Puhutaan tulevista lomista ja matkoista. Kerron lähteväni Lissaboniin kumppanini kanssa. Painotan sanaa kumppani. ”Ihanaa, Lissabon on kyllä ihana kaupunki. Matkusteletteko paljon sun miehen kanssa?” Hymyilen, otan tiiviin katsekontaktin ja sanon rauhallisesti: ”Mulla ei ole miestä.” Hengitän ja tiedän mitä on tulossa. ”Ai, siis onks sulla firma? Yhtiökumppanin kanssa menette?” Anna mun jumalauta kaikki kestää. ”Ei, kun mä seurustelen naisen kanssa.” Pöytä hiljenee. ”Heh, no mut Lissabon on kyl ihana.” Vastaan kahvikupin reunan yli ”No, niin kuulemma.” Parisuhteestani ei puhuta enää koskaan.

Minun maailmani ei ole samalla tavalla olemassa kuin heteromatriisiin sopivien ihmisten maailma. Heteroystävieni parisuhteet ovat oikeampia ja todellisempia. Ne toteuttavat suurta maailmanjärjestystä. Ne mahdollistavat sen matriisissa ylläpidetyn ja luonnolliseksi mielletyn elämänpolun seuraamisen aivan toisin, kuin minun maailmani parisuhteet. Me synnymme, menemme kouluun, hankimme jonkinlaisen ammattiin tähtäävän koulutuksen, menemme töihin, seurustelemme, avioidumme, saamme lapsia, kasvatamme heidät kunnollisiksi veronmaksajiksi ja lopulta eläköidymme ja kuolemme suoritettuamme tämän henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen kujanjuoksun loppuun.

WhatsApp-viesti: ”Tervetuloa juhlistamaan poikamme Matin valmistujaisia kotiimme su 1.7. klo 12. Ilmoitathan jos sinä et pääse ja allergiat 24.6.mennessä /Liisa” [nimet muutettu]

Kutsu tulee vain minulle. Juhlissa on paikalla heteropariskunta, joka on ollut vähemmän aikaan yhdessä kuin minä kumppanini kanssa. Ystäväni kertoo minulle kautta rantain myöhemmin, että paikalla olleet sukulaiset olisivat hämmentyneet liikaa, jos kumppanini olisi tullut paikalle. En sano mitään. Hänellä on oikeus kutsua, kenet haluaa. Onko minulla silti oikeus loukkaantua?

Minun maailmani limittyy toiseen maailmaan. Minun maailmassani on olemassa rakkautta, läheisyyttä, kumppanuutta. Minun maailmassani maksetaan laskuja, suunnitellaan viikon ruokaostoksia ja tehdään voileipiä lapsille. Vaikka maailmani tai kokemukseni maailmasta ei ole sama, on näiden maailmojen välillä kuitenkin paljon samaa. Vaikka maailmassani en toteuta ”suurta järjestystä” tai seuraa elämänpolkua siten kuin heteromatriisi edellyttää, on maailmani silti perheyhtäläinen enemmistön maailman kanssa. Emme ole samanlaisia, me olemme joskus samankaltaisia.

Poikkeama on poliittista

Poikkeaman voi aina nostaa näkyville. Poikkeamaa voi aina hämmästellä. Poikkeaman voi aina pakottaa petrimaljaan. Sen voi asettaa kirkkaiden valojen alle ja leikellä palasiksi. Suostumusta ei tarvita, koska poikkeaman kummuus antaa oikeutuksen sille suoritettaville toimenpiteille. Heteromatriisin Bronislaw Malinowskit pystyttävät telttansa pihalleni ja kaivavat kenttätyövälineensä esiin. Kumma pitää selvittää. Mitä pahaa kysymisessä on?

– Ai, te ootte pariskunta. Mulla on kans yks eno, josta puhuttiin silloin aikoinaan, et se on ehkä homo. Se ei menny koskaan naimisiin tai saanu lapsia.

– Joo me ollaan oltu yhdessä jo muutama vuos.

– Mul oli vuosia sitten myös yks työkaveri, joka oli homo. Sen kanssa oli tosi hauskaa baarissa.

– Jaa, just.

– Hei, ihan pakko kysyy, mut kumpi teist on se mies niinku tos teidän suhteessa? Et kummal on niin sanotusti housut jalassa? Vai oliks ne oikeet termit top ja bottom?

(Painuppa kuule Tarja vittuun siitä nyt.)

Minun maailmani on ja ei ole olemassa. Se on olemassa silloin, kun halutaan udella asioita. Se ei ole olemassa silloin, kun se rikkoo hegemonisen normin muurin ja tekee näkyväksi samankaltaisuuden, jota kummasta poikkeamasta ei haluta nähdä. Minun maailmani on tuolle toiselle maailmalle viihdettä, diskopalloja ja tyhjennettyjä selainhistorioita.

Täysi baari keikan jälkeen. Meillä on kuuma. Olemme lähdössä kotiin, kun yksi tuttuni, cisnainen, pysäyttää meidän ennen narikkajonoa.

– Moikka!

– Moi, hei tässä on mun kumppani.

– Mä oonki nähnyt teidät sun somes. Ootte yhdessä. Aika sokerista settiä kyllä ollu.

– Heh, jep me ollaan ehkä vähän liian sokerisia. Just sanoin, et pitäis varmaan pistää insuliinia, kun ihmiset alkaa varmaan vihaamaan meidän someja, kun ollaan niin rakastuneita.

– Niin, no sehän on ainoa tapa, jolla te voitte penetroida.

Minun maailmani on tällainen. Minun maailmassani ollaan aina varuillaan. Minun maailmassani on opittu, että isku, nöyryytys ja rajojen rikkominen voi tapahtua missä ja milloin vaan. Kun tartun kumppaniani kädestä kadulla, suutelen häntä tai nojaan häneen väsyneenä bussissa, paljastan maailmani tuolle toiselle maailmalle ja samalla altistan meidät niiden väkivaltaiselle risteytymiselle. Siksi jokainen arkinen läheisyyden osoitus julkisessa tilassa on poliittinen teko. Se ottaa kantaa. Se tekee näkyväksi. Se asettuu heteronormatiivisen rakkauden vastapariksi. Se on kumma poikkeama.

Minun maailmani on uuvuttava. Se mikä on tavallista, eikä saa osakseen olankohautusta kummempaa reaktiota ympäristöstä, on minun ja kumppanini tekemänä räikeän näkyvää. Me keräämme jumittuneita katseita, alas tipahtaneita leukoja ja kääntyviä päitä. Me keräämme törkeitä kommentteja, niljakkaita iskuyrityksiä ja rasvaisia ehdotuksia. Me väsymme ja muutumme vihaisiksi. Me opimme näkemään olemuksellisen poliittisuuden itsessämme ja vaikka haluaisimme edes kesän mittaisen istuntotauon, emme sitä saa. Minun maailmani ei ole sinun.

Kaikki tekstissä kuvatut tapahtumat ovat tapahtuneet kolmen viime vuoden aikana