Älä suvaitse minua

Kuvitus: Madartzgraphics

Mielipidekirjoituksessa punnitaan suvaitsemisen taustalla olevia oletuksia ja sitä, kuinka suvaitsevaisuus ei tarkoita samaa kuin yhdenvertaisuus. Kirjoittajan mukaan tavoitteena tuleekin olla yhdenvertaisten oikeuksien kunnioittaminen, ei suvaitsevaisuus. Aihe on erityisen ajankohtainen, kun huomenna 30.3.2022 odotetaan päätöstä kansanedustaja Päivi Räsäsen vihapuhesyytteistä.

“Minä olen suvaitsevainen. Suvaitsen kaikenlaisia ihmisiä, vaikka homoja ja transihmisiä ja niitä jotka eivät hyväksy sitä että joku on homo tai trans. Jos haluat tulla suvaituksi, sinunkin pitäisi suvaita muiden mielipiteitä.”

Tämä retoriikka tulee vastaan uudelleen ja uudelleen. Lopettakaa se suvaitseminen. Lopettakaa samalla mielipiteen ja syrjinnän käsitteen sekoittaminen toisiinsa. Erityisesti lakatkaa sekoittamasta noihin käsitteisiin ihmisyksilön minuuteen erottamasti kuuluvia ominaisuuksia. Lopettakaa välittömästi odottamasta syrjityiltä syrjinnän hyväksymistä!

Peruslähtökohta on lopulta todella yksinkertainen. Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys. Ihmisoikeuksien piiriin kuuluvia asioita ei “suvaita”. Niitä kunnioitetaan. Selkeää tulisi olla myös sen, että sinä et määrittele minua enkä minä sinua. Sinä et voi päättää, olenko minä homo vai hetero, nainen, mies tai muunsukupuolinen, et tunteitani etkä ajatuksiani. Minulle kuuluu sama oikeus itseni näköiseen elämään noista asioista riippumatta.

“Suvaitsen, olen siis turvatussa valta-asemassa.”

Suvaitseminen on vallankäyttöä. Se jakaa meidät suvaitsijoihin ja suvaittaviin, ensinmainitut ovat turvallisessa valta-asemassa ja saavat elää elämäänsä ja tehdä valintojaan oletusarvojen suojassa. Jälkimmäiset saavat tuon suvaitsevaisuuden ensinmainittujen armosta (jos saavat). Se toiseuttaa. Osa yhteisöstä on “niitä muita”, reunalla. Reunalla eläminen on usein turvatonta ja yksinäistä, erityisesti jos se ei ole oma valinta.

Ihmisen tiettyjen ominaisuuksien määritteleminen suvaittavien asioiden piiriin on erityisen armotonta, kun kyse on asioista, jotka eivät ole valinta. Me emme valitse sukupuoltamme tai seksuaalista suuntautumistamme sen enempää kuin ihonväriämme, ikäämme tai sitä, kuinka pitkäksi kasvamme.

Entä kun lähdetään johtamaan synnynnäisen piirteen pohjalta toimintaa erottamaan suvaittavia niistä, jotka saavat elää elämäänsä kaikessa rauhassa? Suvaitaan vaikka sitä homoutta, mutta ei homouden toteuttamista, kuten jotkut tahot ilmaisevat. Tämä on kaukana ongelmattomasta. Se erottaa osan yhteiskunnan jäsenistä ihmisiksi, jotka saavat elää rauhassa ja hyväksyttyinä vain, jos eivät elä liikaa. Töissä saa käydä ja verot maksaa, kunhan ei löydä itselleen toimivaa ihmissuhdetta saati perusta perhettä. Entä jos kyse olisi jostain muusta piirteestä, vaikkapa kiharoista hiuksista. “No kunhan ajat itsesi kaljuksi tai ainakin pidät pipon päässä ihmisten ilmoilla. Älä ainakaan hanki lapsia, hiusten kiharuus periytyy!”

Entäpä, kun suvaitsemisen kohteena on läheinen ihminen? Perheenjäsen tai läheinen ystävä. Suvaitsemisen pohjalla kulkee viesti, että suvaittava tekee jotain väärää, on jotenkin vääränlainen, ja vaikka häntä rakastetaan tästä ominaisuudesta huolimatta, kokonaisuudessa on silti jotain vikaa. Erityisen vahingollista vääränlaisuuden viesti on lapsille ja nuorille, jotka eivät koe olevansa hyväksyttyjä kotonaan. Jos et koe olevasi

hyväksytty, koetko olevasi myöskään turvassa? Tällaisessa tilanteessa nuoren ei ole välttämättä helppoa hakea tarvitsemaansa tukea muissakaan asioissa.

Vähemmistöasioissa tulee usein esille valitun perheen käsite. Verisiteet tiettyyn ryhmään eivät velvoita yhteydenpitoon ja yhteiseen aikaan, jos samalla joutuu kohtaamaan käytöstä joka aiheuttaa pahan olon. Joskus paras valinta oman hyvinvoinnin varjelemiseksi voi olla välien katkaisu tai tiukka rajoittaminen. Vanhemmat voivat tehdä näin myös lastaan suojellakseen, jos muu suku, esim omat vanhemmat tai sisarukset, käyttäytyvät tätä kohtaan väärin. Mutta mitä tilalle? Se valittu perhe. Läheisen ihmissuhteen voi yksinkertaisesti nostaa perhesiteeksi. Kun “adoptoit” jonkun sisarukseksesi, lapseksesi, vanhemmaksesi, annat viestin sitoutumisesta, läheisyydestä ja tuesta.

Toinen korjaavaksi nouseva tekijä kaikenikäisten mutta erityisesti nuorten kohtaamassa perheensisäisessä huonossa kohtelussa löytyy vapaaehtoistyön ja vertaistuen parista. Varsinkin jos perheen lisäksi koulu tai työympäristö ja kaveripiiri näkevät vähemmistöasemaan kuulumisen toiseuttavana, “suvaittavana” asiana, voi olla korvaamattoman arvokasta löytää yhteisöjä, joissa voi vain… Olla. Olla oma itsensä, selittelemättä. Sanoa että tämä minä olen, näin minä koen, tai pohtia turvallisesti identiteettiään, kokemuksiaan ja tunteitaan.

Suvaitsevaisuuden ongelmat eivät jää toiseuttavuuteen eivätkä edes siihen, että se voi tarjota savuverhon syrjinnälle. Suvaitsevaisuuden sanahelinällä saadaan pinkkipestyä lippu hyvien ihmisten joukkoon tekemättä yhtään mitään hyödyllistä. Tämähän vertautuu suoraan koulukiusaamiseen: kiusaaminen ei ratkea sillä että päätetään että meillä ei kiusata, jos samalla suljetaan silmät siltä kiusaamiselta.

Usein suvaitsevaisuuspuhe onkin hailakkaa aidallaistumista, jos raamatullinen vertaus sallitaan. Kun ei löydy tahtoa eikä rohkeutta ottaa kantaa ja valita puolia, leikitään puolueetonta asioissa joissa on uhri ja syyllinen. Jos sanoo yhtä aikaa suvaitsevansa vähemmistöä ja vähemmistön syrjintää, todellinen viesti on syrjinnän salliminen. Vielä räikeämmäksi tämän tekee se, kun vähemmistöön kuuluvalta suvaitsemisen kohteelta aletaan vaatia sitä syrjinnän suvaitsemista eräänlaisena hintana siitä, että se hailakka aidallaistuja ei itse osallistu aktiivisesti syrjintään. Samalla rinnastetaan henkilökohtaiset ominaisuudet ja ihmisoikeuksiin kuuluvat asiat samalle viivalle kuin syrjintä, sorto ja väkivalta. Ihan sama, kaikki käy, kunhan ei vaan tarvitse muodostaa kantaansa ja seistä sen takana?

Jos suvaitsevaisuus ei kelpaa, mitä sitten tarvitaan? Aktiivista, aitoa tasavertaisuustyötä. Toimintaa. Sekä sanoja että tekoja. On tärkeää sanoa, että täällä ei syrjitä, mutta se ei yksin riitä. Pitää tarpeen mukaan määritellä syrjinnän rajat ja vaatia niiden noudattamista. Kun näitä rajoja rikotaan, jonkun pitää nousta sanomaan se, ja mieluiten jonkun muun kuin uhrin. Ulkopuolisen puuttuminen on se tapa, jolla uhria ei jätetä yksin. Syrjivään puheeseen on tärkeää puuttua myös silloin, kun paikalla ei ole henkilöä, jonka tiedettäisiin olevan puheen uhrina.

Aktiivinen valinta, toiminta ja puuttuminen asiattomaan käytökseen voi olla vaikeaa ja pelottavaa niin oman yhteisön sisällä kuin ulkopuolellakin, se on ymmärrettävää. Entä kuinka pelottavaa ja kuluttavaa on jäädä kerta toisensa jälkeen yksin sen asiattoman käytöksen edessä?

Usein puuttuminen on myös tehokkaampaa ja turvallisempaa ulkopuoliselle. Kynnys jatkaa samaa suunsoittoa tai jopa väkivaltaa kohdistaen sen johonkin sellaiseen, joka ei kuulu toiseutettuun vähemmistöön on huomattavasti korkeampi. Jos sinulla on varaa suvaita tai olla suvaitsematta, olet luultavasti tilanteessa jossa puuttuminen on sinulle turvallisempaa kuin suvaittavalle!

Vähintään yhtä tärkeää kuin muiden asiattomaan käytökseen puuttuminen on oman ajatusmaailman, sanavalintojen ja toiminnan tarkastaminen. Näe toinen ihminen, älä ohita häntä. Kuuntele ja kuule mitä hänellä on sanottavaa, älä laita sanoja hänen suuhunsa äläkä puhu hänen ohitseen tai ylitseen. Kunnioita häntä sekä ihmisenä että oman elämänsä asiantuntijana.

Entä sinun mielipiteesi? Ajatuksenvapaus, sananvapaus ja mielipiteenvapaus ovat tärkeitä asioita. Kuitenkin, jos kyse on toisen ihmisen elämästä, kannattaa tarkistaa se oma mielipide. Onko sittenkin kyse asiasta, joka ei kuulu sinulle? Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, ei sateenkaarilipun allakaan, mutta kunnioitusta voi olla myös ilman ymmärrystä.